Bruce Springsteen - High Hopes

Vuonna 2009 Ratinan stadionilla esiintyneen Pomon keikasta on mieleeni jäänyt erityisesti varsin mainio sähköinen versio The Ghost Of Tom Joadista. Olen jo pidempään toivonut saavani joku päivä nauttia tästä versiosta myös levyltä. Nyt viisi vuotta myöhemmin toiveeeni on toteutunut.

Lainabiiseistä, ylijäämistä ja muista vanhoista tuotoksista koottu High Hopes sisältää kyseisen biisin sähköisen version ja bonuksena pääsee kuulemaan myös Tom Morellon skrätsäys-kitaraa.
Levy sisältää toisenkin arkistoista esiin kaivetun klassikon: aiemmin ainoastaan liveversiona (ilmeisesti biisistä on julkaistu aiemmin myös studioversio jollain harvinaisella promo-singlellä) päivänvalon nähnyt American Skin (41 Shots). Edelleenkin valitettavan ajankohtainen biisi kertoo siitä miten poliisit ampuivat täysin aseettoman Amadou Diallon New Yorkissa 1999. Biisin teksti on mielestäni yksi parhaita, mitä Bruce on koskaan tehnyt.

Levyn avaava nimibiisi on yllättävänkin reipas kelttivaikutteinen ralli, joka muistaakseni kuultiin jo jossain seuraamassani tv-sarjassakin. Toisena kuultava Harry's Place saattaakin sitten olla levyn heikoin biisi ja sen piti alunperin päätyä The Risingille. Just Like Fire Would on ilmeisesti Morellon inspiroima The Saints-koveri ja tekstistä kuulee heti ettei Bruce ole sitä kirjoittanut. En muista, että Pomo on koskaan kirjoittanut tupakoimisesta ja niinpä rivi "I smoked my last cigarette" ei oikein tunnu istuvan Brucen suuhun. En ollut aiemmin kuullut alkuperäistä versiota, mutta nyt kun sen kuuntelin en kyllä näe mitä uutta Brucen versio siihen lisää. Ihan menevä kappale joka tapauksessa.

Heaven's Wall sen sijaan yllättää iloisesti. Mieleen tulee jonkinlainen sekoitus Hendrixin All Along The Watchtoweria, Dylanin Changing Of The Guardsia ja Rollareiden Symphaty For The Deviliä. Biisi on alunperin ilmeisesti tarkoitettu gospel-levylle, jota Bruce suunnitteli ennen Wrecking Ballia.

Levyn päättävät kaksi rauhallisempaa biisiä, jotka menivät minulla aluksi ehkä hieman ohi, mutta kun tutustuin niihin ja niiden kontekstiin tarkemmin olen alkanut arvostaa niitä aiempaa enemmän. The Wall kertoo Brucen vierailusta Vietnamin sodan muistomerkille, jossa hän muistelee sodassa kadonnutta New Jerseyn rokkari Walter Cichonia, joka soitti Brucen suosikkibändissä The Motifssa.

Dream Baby Dream on Suicide-koveri, jota Bruce soitteli keikkojensa lopetukseksi melotronilla The Devil & Dust-kiertueellaan. High Hopesilla kuultava versio ei toki alkuperäiselle pärjää, mutta on silti hyvä päätös Brucen parhaalle levylle pitkään aikaan. 4 tähteä.

Vielä yksi joululevy: Boney M - Christmas Album (LP)

Nyt kun olen jo raottanut joululevyperinteen salattua lipasta, on aika paljastaa viimeinenkin jouluperinteeseeni kuuluva lätty. Muiden kuunnellessa John Lennonin Happy Xmas (War Is Overia) minä sujautan vinyylisoittimeeni saksalaista pop-reggeata. Joululevyllään Boney M versio yllättävänkin perinteiseen tapaan tuttuja jouluklassikoita, kuten Little Drummer Boy, Feliz Navidad ja Jingle Bells. 
Kyseessä on suhteellisen viihdyttävä levy, jota jaksaa kuunnella kerran vuodessa lahjojen jaon taustamusiikkina. Kulahtaneen fraasin mukaan kaikelle on aikansa ja paikkansa. Tämän levyn kohdalla en lähtisi edes yrittämään kuuntelua muissa olosuhteissa. 2,5 tähteä.

Maailman paras joululevy? A Christmas Gift For You From Phil Spector

En aiemmin juurikaan välittänyt joululevyistä, sillä suoraan sanottuna suurin osa niistä on aika surkeita. Phil Spectorin A Christmas Gift For You on kuitenkin poikkeus. Tutut jouluhitit kuullaan 60-luvun alun tyttöbändien esittäminä. Taustalla hääri Spector paljon puhutun Wall of Soundinsa kanssa. Osa esityksistä on aivan maagisia ja esimerkiksi Darlene Loven Marshmallow Worldia voisin kuunnella vaikka kymmenen kertaa putkeen. Kaikki vain yksinkertaisesti toimii. 4,5 joulutähteä.

Toinen jouluperinteeseeni kuuluva levy on Bob Dylanin Christmas in the Heart. Levy ei ole aivan yhtä riemastuttava kuin Spectorin levy, mutta erityisesti singlenäkin julkaistu Must Be Santa sisältää sen verran häröä joulupolkkaa ettei siitä oikein voi olla pitämättä. En välttämättä kuitenkaan suosittele kuin vannoutuneimmille Dylan-faneille. 3 tähteä.

Neil Young - Storytone (cd)

Usein artistit tuntuvat julkaisevan parhaimmat levynsä silloin kun elämässä tapahtuu. Young on ollut tässä mielessä viime aikoina ehkä poikkeus esimerkiksi Le Noisen ja Psychedelic Pillin osalta. Tai ainakin ulkopuolisen tarkkailijan silmissä tilanne on siltä vaikuttanut. Nyt Youngin elämä on kuitenkin mennyt aika lailla uusiksi eron ja uuden rakkauden myötä. Kuinka se on musiikkin vaikuttanut? Onko luvassa katkeraa tilitystä? Haastaako Storytone Blood On The Tracksin tai Here, My Dearin kaikkien aikojen erolevynä?
Ei aivan. Levy tosin alkaa hyvin henkilökohtaisen oloisella Plastic Flowersilla. En ole aivan varmasti vieläkään päässyt käsitykseen siitä kertooko biisi Youngin päättyneesä avioliitosta vai maapallon tilasta, mutta hieno biisi on joka tapauksessa kyseessä. Jousisovitus tuo jonkin verran mieleen Man Needs A Maidin, mutta mielestäni Plastic Flowers on parempi.
Storytonella on toki jonkin verran myös tilitystä, kuten Glimmerin "Tough love can leave you almost alone". Kyseinen biisi sisältää muuten käsittämättömän kornin "Like a forest without leaves on it's trees standing in the desert" -lyriikan. Jotenkin en osaa kuitenkaan pitää tuotakaan huonona vaan enemmänkin hellyyttävänä vanhan hipin fiilistelynä.
I Want To Drive My Car tekee paluun This Note's For Youn swingiin. Tosin tällä kertaa homma tuntuu toimivan mielestäni hieman paremmin. Myös levyn toinen jazzahtava bluesfiilistely Say Hello To Chicago toimii suureellisesta tuotannostaan huolimatta yllättävän hyvin.
Kuudentena biisinä kuultava Tumbleweed on ehkä Storytonen heikointa antia ja sanoituskin alkaa mennä jo hieman turhankin imeläksi: "Tumbleweed, your inner spirit is a peace sign to me". Like You Used To Do on mitäänsanomaton bluesahtava biisi, jonka olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa.
I'm Glad I Found You alkaa kohtuullisen tökerösti: "So many people don’t understand / What it’s like to be like me". Jousien alta kuoriutuu esiin kuitenkin melko rehellisen oloinen pohdiskelu rakkaudesta: "It’s not that we got anything new / It’s not that it’s any better or worse / The way life treats us is a blessing and a curse / I’m glad I found you".
When I Watch You Sleeping on hieman tökeröstä nimestään huolimatta levyn parasta antia. Biisi voisi olla kotonaan vaikkapa Silver & Goldilla tai Prairie Windilla. En tiedä onko säkeistö "Today I paint my masterpiece / tonight I trace my tears / thinking through my path to you / and where I stumble through the years" tarkoitettu jonkinlaiseksi Dylan-viittaukseksi, mutta hyvältä se joka tapauksessa kuulostaa. Biisin alkupuolella olen tosin kuulevinani slide-kitaran, vaikka muistaakseni Young ilmoitti Ben Keithin kuoltua ettei slidea hänen levyillään enää kuulla. Muutta muuttihan Brucekin mielensä saksofonin suhteen.
All Those Dreams jatkaa herkissä tunnelmissa. Sanoitus ei ehkä ole aivan parasta Youngia, mutta muutoin biisi kuulostaa koskettimineen ja jousineen oikein hyvältä. Biisi on hyvä päätös levylle. Vielä on kuitenkin käsittelemättä ehkä levyn keskeisin biisi, luonnonsuojeluhymni Who's Gonna Stand Up? Kuulin biisin ensimmäisen kerran kesällä Crazy Horsen (Talbot oli tosin korvattu nyt jo edesmenneellä Rick Rosasilla). Sähköinen versio kuulosti niin hyvältä, että petyin hieman kun sitä ei oltu laitettu mukaan edes Storytonen Deluxe-painokseen (lopulta kyseinen versio löysi kuitenkin tiensä Who's Gonna Stand Up? 12" singlelle, joka vaan on hinnoiteltu melko suolaisesti). Orkesterin kanssa tehty versio on selvästi rauhallisempi ja toi ensin mieleen Disney-piirrettyjen soundtrackit. Vieläkään en pidä sitä minään mestariteoksena, mutta toisaalta se kai lienee Storytonen biiseistä ainoa, joka hyödyntää täysin koko orkesteria. Deluxe-painoksen akustinen versio on säilyttänyt sähköisen version riffin, mutta siitäkin puuttuu energia.
Storytone ei kuulu Youngin parhaimpiin levyihin, mutta ei se toisaalta aivan heikoimmastakaan päästä ole. 3,5 tähteä.

Deutsche Elektronische Musik 2: Experimental German Rock and Electronic Music 1971-1983

Seuraava levyhyllyni aarre sisältää elektronichista schähkömusiikkia Saksanmaalta muutaman vuosikymmenen takaa. Julkaisijana on laadustaan tunnettu Soul Jazz. Jostain kumman syystä levy on minulla jäänyt melko vähälle kuuntelulle.

Deutsche Elektronische Musik 2 on jatko-osa vuonna 2010 ilmestyneeseen Deutsche Elektronische Musik: Experimental German Rock and Electronic Music 1972-83-julkaisuun, joka on ainakin Rateyourmusicissa saanut varsin suopeita arvosteluja osakseen. Nimestään huolimatta kumpikaan osa ei sisällä pelkästään elektronista musiikkia vaan laajemminkin 70-80-lukujen saksalaista kokeellisempaa musiikkia (mihin toki nimien alaotsikot viittaavatkin). Jostain muistan lukeneeni, että tuona aikana saksalaiset yhteet ammensivat vaikutteita amerikkalaisen r&B:n lisäksi myös vanhemmasta eurooppalaisesta musiikkiperinteestä ja mielestäni se kuuluu ainakin osalla kokoelman kappaleista.

Mukana Deutsche Elektronische Musik 2:lla on suurin osa krautrockin "suurista nimistä", kuten Can, Amon Düül II, NEU! ja Faust. "Krautrockin Beatles" Kraftwerk puuttuu kuitenkin myös tältä kokoelmalta. Liekö syynä sama kuin Fab Fourin puuttuminen (lähes) kaikilta 60-luvun brittimusiikkikokiksilta? Sitä en tiedä. Kokoelma esittelee kuitenkin myös monta minulle aiemmin tuntematonta nimeä. Tyylikirjo vaihtelee jostain bossa novan kaltaisesta psykedeliahippeilyn kautta kokeelliseen elektroniseen musiikkiin.

Varsin hyvä kokoelma kaiken kaikkiaan ja 4 tähteä olen sille valmis suomaan.

Räjäyttäjät - Rock'n'Roll Painajainen (cd)

Ensikosketukseni Räjäyttäjiin oli kolmisen vuotta sitten julkaistu Jytämenot päällä! c-kasetti. Kasetti tarjoili paikoitellen oikein hyvää menoa, mutta oli ehkä kuitenkin hieman liian lo-fi-meininkiä makuuni. Kuunnellessani (Rock'n'Roll Painajaisen päätösbiisin) Kossuvissycowboyn soundcloudista innostuin: vihdoinkin levylle on saatu kunnon soundit!

Rock'n'Roll Painajainen on kaikin puolin riemastuttava levy, jolta huokuu sama kieli poskessa koettu tekemisen riemu kuin esimerkiksi Absoluuttisen Nollapisteen ensimmäisiltä levyiltä tai vaikkapa System Of A Downin Mezmerizelta. Levyllä lainaillaan pätkiä rokin klassikoista Black Sabbathista Stairway To Heaveniin (mielestäni biisin väliosaa tapaillaan Kossuvissycowboylla).

Myös sanoitukset toimivat ja Jukka Nousiaisen oivaltavat riimittelyt hymyilyttävät. Esimerkiksi Pimeä Maan lyriikka: "Pimeä maa/pimeä taivas/voi taivas" on mielestäni hienoa keksintö. Myös sanoituksissa tunnutaan viittaavan sellaiseen klassikkoartisteihin kuin Leevi and the Leavings ja J. Karjalainen. Mistään plagioinnista ei kuitenkaan ole missään nimessä kyse.

Rock'n'Roll Painajainen on helposti paras kuulemani tänä vuonna ilmestynyt kotimainen levy ja se taistelee ansiokkaasti vuoden parhaan levyn tittelistä Leonard Cohenin ja War On Drugsin kanssa. 4,5 tähteä.

Grinderman - Grinderman (cd)

Nick Caven ja kumppaneiden hassutteluprojekti yllättää. Alunperin mielsin tämän levyn lähinnä setien paineidenpurkamiseksi ennen seuraavaa Bad Seeds-levyä. Aika on kuitenkin kohdellut Grindermania suopeasti ja yllättätyksekseni levyllä on muitakin biisejä kuin alun (itselleni parhaiten mieleen jäänyt) kaksikko Get It On ja No Pussy Blues.

Erityisesti olen viehättynyt biisikaksikosta Go Tell the Women ja (I Don't Need You To) Set Me Free, joista ensimmäinen on mukavana vähäeleinen kertomus, joka on sanoituksellisesti mielestäni levyn ylivoimaisesti vahvinta antia. Jälkimmäinen on jokseenkin tarttuva rokkibiisi, joka olisi kotonaan Bad Seedsinkin levyllä.

Aivan täydellinen tämä 11 biisin puristuskaan ei tietenkään ole, mutta selvästi parempi ja monipuolisempi kuin muistin. 4 tähteä annan.

Takaisin levyhyllyn pariin

Viime aikoina en ole kovinkaan paljoa ehtinyt levyjä kuunnella. Työmatkalla tulee kuitenkin aina auton soittimesta jotain kuunneltua. Nyt kun Lou Reedin kuolemaa on muisteltu ja siihen liittyvä Velvet Underground/Lou Reed-savotta on saatu valmiiksi on tullut aika palata taas soittimeen harvemmin eksyneiden levyjen pariin.

Ensimmäisenä soittoon päätyi CMX:n Pedot. 90-luvulla CMX oli hetken aikaa lähes parasta koskaan, mutta 2000-luvun tuotanto ei kovin montaa timanttia ole sisältänyt. Pedot on suhteellisen epätasainen kokonaisuus, joka sisältää sekä sitä uutta hevi-CMX:ää, josta en niin ole innoissani, mutta myös hempeämpää ja jopa hieman kokeellisempaa CMX:ää (yhdessä biisissä kuullaan jopa pasuunaa), josta taas tykkään. Levyllä on muutama todella hyväkin biisi ja kokonaisuus jää heikommista hetkistä huolimatta plussalle. 3,5 tähteä.

 Aavikon Multi Muysic sisältää yhtyeen ehkä tunnetuimman "hitin" Viitostie. Olin muistanut ettei MM pärjää ihan Derek!:lle, mutta yllättävän hyvää ja monipuolista menoa jazzista Kraftwerkiin tämäkin sisältää. 3,5 tähteä ja jää hyllyyn.

Raveonettesin keikka Provinssissa 2003 lämmittää vieläkin mieltä. Muistan edelleen hämmennyksen kun bändin keikan aloitusajankohta koitti ja ilmoille kajahti White Stripesin Seven Nation Army, mutta mitään ei näkynyt. Pian selvisi, että Audioslavehan se tuolla biisillä omaa keikkaansa lopetteli. Yhtyeen alkuaikojen tiukka dogmaattinen pidättäytyminen yhdessä valitussa sävellajissa toimi ensimmäisen EP:n ajan, mutta jo ensimmäinen varsinainen albumijulkaisu puuduttaa hieman. Periaatteessa Chain Gang Of Love on ihan hyvää surinaa, mutta mitään uutta se ei tyylilajiin oikein tunnu tuovan. Aika monesti olen levyä kuunnellut sillä korvalla, että pitäisikö se myydä pois ja nyt taidan kallistua myynnin kannalle. 3 tähteä.

Neil Young

Viime aikoina on tullut taas kerran kuunneltua Neil Youngia. Viime kesän Tukholman keikka tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä nyt kun aikaa on hieman kulunut. Young tuntuu olevan edelleen hyvässä vedossa ja odotan uutta levyä mielenkiinnolla. Sanottavaa tuntuu riittävän ja siihen viittaa myös se, että Tukholmassa vanhatkin biisit olivat saaneet uusia sanoituksia. Erityiseti Rockin' In The Free World oli kova ja löysin Youtubesta version, joka oli lähellä Tukholmassa kuultua. Tässä teille:

Velvet Underground - The Quine Tapes (cd)

Velvet Underground-live-sarjassamme olemme päässeet viimeiseen osaan. Edessä on mötkö nimeltä Bootleg Series Volume 1: The Quine Tapes. Kyseessä on taustoiltaan suhiseva, vuonna 2001 julkaistu kolmen cd:n boksi. Wikipedia väittää boksilta löytyvän Sister Rayn live-debyytin, mutta minä kyllä olen kuullut White Light/White Heatin superdelukse-extralla jo kaksi vuotta varhaisemman Sister Ray-liven. 

Koska kyseessä on yleisöäänitys vuodelta 1969 ei äänenlaatu vastaa nykypäivän standardeja. Onneksi suurimman osan ajasta laatu on kuitenkin riittävä. Ensimmäisen levyn setti on nauhoitettu San Franciscon Family Dogissa. Levyn parhaimmistoon kuuluvat avausbiisi I'm Waiting For My Man, Femme Fatale ja Moe Tuckerin laulamat After Hours ja I'm Sticking with You. Setin lopuksi kuullaan 24 minuutin Sister Ray.

Toisella levyllä kuullaan biisejä samassa kaupungissa nauhoitetuilta Matrix-keikoilta.  Mielestäni kakkoslevy onkin setin paras. Ensimmäisenä biisinä kuultava 17 minuutin Follow the Leader saatta ehkä olla yksi parhaita levyttämättömiä Velvet-biisejä. Tässä vähän esimakua biisistä:

Venus In Fursista ja Heroinista kuullaan myös mahtavat versiot. Levyn päättää peräti 38 minuutin versio Sister Raysta.

Kolmoslevy sisältää sitten osittain uudempia biisejä. New Agen sanoitus ei ole vielä muotoutunut lopulliseksi. Yllättäen levyllä kuullaan myös versio Black Angel's Death Songista, joka ei kuitenkaan levyversiolla pärjää. Tämäkin levy loppuu Sister Rayhin (tällä kertaa 28 minuutin versioon), jonka liveversioista tämän paketin myötä sain ainakin tarpeekseni hetkeksi. 

Kaiken kaikkiaan hyvä boksi, mutta ei sovellu aloittelijalle. 4 tähteä annan, puolikkaan nipistän pois äänenlaadun vuoksi.

Sound Tracker osa 9

Sami Yaffan sarja on ehtinyt jo toiseksi viimeiseen osaansa. Etukäteen ajattelin, että jenkkiosa saattaa olla tylsäkin, mutta onneksi olin väärässä. Alun El Paso-juttu oli hyvä, mutta todellista parhautta oli luvassa kun siirryttiin New Orleansiin. Burleskista kertovassa kohtauksessa taustalla soinut biisi kuulosti niin hyvältä, että oli pakko selvittää mistä oli kyse. Tämähän se siinä:

Sen verran innostuin biisistä, että pistin levynkin samantien tilaukseen. Saa nyt sitten nähdä jaksaako sitä kokonaisuudessaan kuinka monta kertaa kuunnella.

Lou Reed - Lou Reed (cd)

Lou Reedin ensimmäinen soololevy tuntuu vaipuneen melko lailla unohduksiin. Minulle ainakin kävi niin. En edes muista koska olen tämän levyn hankkinnut, mutta Rateyourmusic osaa kertoa, että olen lisännyt levyn tietokantaan 25.10 2005. Melkein kymmenen vuotta sitten siis. Olen kuunnellut levyn läpi ehkä noin neljä kertaa, joista kaksi viimeisintä kuuntelua ovat tapahtuneet parin viime viikon aikana. 

Onko Reedin ensimmäinen soolo sitten niin huono? Eipä oikeastaan. Kyseessä on selvästi parempi levy kuin muistin. Glam rock on vahvasti läsnä, mutta itse asiassa oli yllättävänkin virkistävää kuullaa versiot (sellaisista jo aiemmin tutuista biiseistä kuin) Berlistä ja Ride into The Sunista, jotka olisivat kuin kotonaan Bowien Ziggy Stardustilla. Joku levyn biiseistä muuten toi hyvällä tavalla mieleen myös Rolling Stonesin.

Minusta Lou Reed on aliarvostettu soolodebyytti. Aivan täydellinen levy ei tietenkään ole, mutta mielenkiintoinen lisä diskografiaan joka tapauksessa. 4 tähteä annan.

Goat - Commune

Kuuntelin eilen Spotifysta läpi Goatin uuden Commune-levyn, josta muuten näyttää olevan tarjolla myös hassun hauska 5x7"-painos. Levy tuntui jatkavan siitä, mihin World Music jäi. Mukana on jälleen kerran sekä vaikutteita maailmanmusiikista, erityisesti pohjoisafrikkalaisesta, että myös psykedeliaa.  

Biiseistä The Light Within kuulosti sen verran tutulta, että uskoisin sen kuulleeni jo Tukholman keikalla elokuussa. Musiikki kuulostaa periaatteessa todella hyvältä ja oikeita aineksia on mukana. Toisaalta jotenkin kuumasti tästä jää silti vähän easy-listening-fiilis. Särmää saisi ehkä olla vähän enemmän. Aika näyttää käykö Communelle samoin kuin debytille, joka alkuinnostuksen jälkeen on jäänyt aika vähälle kuuntelulle. Lisäkuuntelut eivät nimittäin enää ole juuri mitään uutta paljastaneet. Communelle annan 3,5 tähteä, mutta aineksia voisi olla neljäänkin. Aika näyttää kuinka käy. En kuitenkaan ole nyt suinpäin levykauppaan tämän vuoksi ryntäämässä.

Velvet Underground - White Light / White Heat: 45th Anniversary Deluxe Edition (cd)

Tämänkin levyn julkaisusta on ehtinyt vierähtää jo 46 vuotta. Viime syksynä levystä julkaistiin juhlapainos, joka tosin meni ainakin itselläni täysin ohi. Liekö Lou Reedin poismeno hillinnyt suurimpia juhlia vai enkö muutoin vaan tavoittanut uutista.

Vaikka olen useasti vannonut etten hanki levyhyllyyni enää yhtään jo valmiiksi omistamaani levyä, niin taas kerran tuli lupaus rikottua. White Light / White Heatin Deluxe-painoksessa minua kiehtoi tietysti levyn remasterointi, sillä alkuperäinen cd-julkaisu on kuulostanut ehkä aavistuksen tunkkaiselta. Lisäksi todellinen porkkana oli kakkoslevyn live vuodelta 1967. Pikaisen Spotify-koekuuntelun perusteella nauhoituksen äänenlaatu vaikutti riittävältä, joten päätin marssia levykauppaan.

Olin ajatellut ostaa levystä vinyyliversion, mutta pian minulle selvisi ettei siltä löydy lainkaan liveä. Niinpä päädyin sitten cd-versioon. Joskus nuorempa Velvet Undergroungiin tutustuessani en oikein ymmäränyt White Light / White Heatin hienoutta, mutta nyttemmin se on minulle auennut. Kyseessä on muuten ainoa Velvet Undergroundin neljän alkuperäisjäsenen tekemä studiolevy. Mainiota kokeellista noise-proto-punkia.

Bonusbiiseistä parhaiten jäi mieleen Hey Mr. Rain, joka ei häviä lainkaan alkuperäisellä levyllä julkaistuille biiseille. Liven parasta antia on ehkä Run Run Run. Myös I'm Waiting for the Manista kuullaan hyvä versio, joka poikkeaa myöhemmistä bändin keikoilla soittamista versioista siinä, että (jos en nyt aivan väärin kuule niin) tässä versiossa Cale hakkaa levyversion tapaan kosketinsoitintaan ja Tucker komppaa tätä jonkinlaiselle perkussiosoittimella (olisikohan tamburiini tai joku vastaava). Myöhemmillä versiolla Cale ei enää ole mukana ja biisin luonne muuttuu enemmän kitaravetoiseksi ja lisäksi Tucker soittaa rumpukomppia. Tämä johtaa siihen, että biisin intensiteetti kärsii hieman, mutta toisaalta osa näistä myöhemmistäkin versioista on hyviä. Ainakin niin kauan kun Moe Tucker soitti Velvet Undergroundissa.

Liven äänenlaatu ei tietenkään vastaa nykystandardeja ja välillä äänenvoimakkuus vaihtelee melko suuresti. Lisäksi Lou Reedin vokaalit kuulostavat välillä häiritsevänkin voimakkailta ja säröytyviltä. Sister Ray alkuperäisen Velvetin soittamana liveversiona vaikuttaa mahtavalta idealta, mutta eipä ole studioversiota voittanutta. The Gift kuullaan pelkkänä instrumentaaliversiona. Voi tietysti olla ettei biisin "sanoitusta" oltu tässä vaiheessa edes vielä kirjoitettu.

Kokonaisuudessaan Deluxe-painos on varsin hyvä, muttei mikään välttämättömyys muille kuin todellisille VU-faneille. 4,5 tähteä olen valmis antamaan sekä alkuperäiselle White Light / White Heatille, että tälle Deluxe-versiolle.

Velvet Underground - Live at Max's Kansas City (cd)

Live at Max's Kansas City on nauhoitettu kesällä 1970. Alkuperäisestä Velvet Undergroundista ei tässä vaiheessa ollut jäljellä enää kuin Lou Reed ja Sterling Morrison. Tällä nauhoitteella korvaan pistää erityisesti Moe Tuckerin vaihtuminen Billy Yuleen. Etenkin 60-70-lukujen vaihteen yleisönauhoituksilla Tuckerin pelkistetty, ilman symbaaleita soitettu komppi uppoaa mukavasti muun musiikin sekaan kun taas Billy Yulen perinteisempi rummutus tuntuu liiankin keskeiseltä ja rikkoo biisien dynamiikan: aivan kuin muu bändi soittaisi jossain nurkassa ja keskellä lavaa olisi rumpali vetämässä komppia. Lisäksi olen tottunut kuulemaan Velvetin kolmen ekan levyn biisit Tuckerin komppaamana, joten uudet versiot kuulostavat siinäkin mielessä kummallisilta.

Biisivalinnat ovat suhteellisen yllätyksettömiä. Parhaat versiot kuullaan ehkä Loadedin biiseistä, joiden studioversioissakaan ei enää ole Tuckeria rummuissa. Pale Blue Eyesista kuullaan muistaakseni aika huono versio, mutta Candy Says on hyvä. Ikävä kyllä jo vuonna 1970 ihmiset ovat käyneet keikoilla keskustelemassa omista asioistaan kesken biisien ja tämä nauhoitus ikuistaa miehen ja naisen lässyttämässä kesken Candy Saysia jostain leffasta. Jotenkin kuvaavaa, että vaikka Lou Reed spiikkaa biisin suosikikseen, niin yleisö ei jaksa keskittyä. Some Kinda Lovesta kuullaan peräti 11 minuutin versio, mutta jotenkin en jaksanut biisin jamittelusta innostua. 

Max's Kansas City on kohtuullisen hyvä live ja tuo Velvet Underground-fanin levyhyllyyn yhden näkökulman lisää. Satunnaiselle Velvet-kuulijalle en sitä suosittele. 3,5 tähteä.

Velvet Underground - Loaded: Fully Loaded Edition (cd)

Tämän levyn ostin muistaakseni Berliinistä kymmenisen vuotta sitten. Omistin jo normaaliversion levystä, mutta lukuisat bonusbiisit houkuttelivat. Eivätkä ihan turhaan. Väittäisin, että demoista, outtakeista ja muista vaihtoehtoisista versioista saisi koottua ainakin alkuperäisen levyn tasoisen julkaisun. 

Loaded on minusta Velvet Undergroundin selvästi huonoin studiolevy (Squeezea en tässä nyt laske ollenkaan mukaan, muistaakseni se kuulosti aika yhdentekevältä). Levyllä on toki hetkensä, mutta kokonaisuudesta tulee mieleen, että aiempi suunnannäyttäjä on alistunut perässähiihtäjäksi. Jostain syystä Beatles tuntuu levyllä olevan vahvasti läsnä jopa niin vahvasti, että välillä tunnutaan menevän lähes plagioinnin puolelle.

Loadedin parhaat biisit ovat mielestäni yllätyksettömästi Sweet Jane, New Age ja ehkä hieman yllätyksellisemmin (Massive Attackinkin samplaama) I Found A Reason. Viimeksimainitin demoversiokin on muuten kuulemisen arvoinen. Beatlesin sijasta mieleen tulee vahvasti Dylan. Bonusbiiseistä Ocean on ehkä paras. Sääli, että Reedin ensimmäiselle soololle päätynyt versio on muistaakseni aika huono. Myös Ride Into The Sun on hyvä ja Satelite Of Lovesta kuullaan myös jo demoversio. Myös parista Berlinille päätyneestä biisistä kuullaan demot: Oh Jim on vielä nimeltään Oh Gin, mutta Sad Song on saanut jo lopullisen nimensä.

Fully Loaded on ihan pätevä kokoelma biisejä, mutta en oikein ymmärrä miksi Velvet Undergroungin piti yrittää tehdä hittilevyä. Ei tosin ilmeisesti ymmärtänyt Lou Reedkaan, joka jätti Velvet Undergroundin pian levyn nauhoittamisen jälkeen jo ennen kuin sitä oli edes julkaistu. John Cale ja Moe Tucker olivat häipyneet jo aiemmin. Tälle versiolle levystä annan 4 tähteä. Alkuperäinen ansaitsee puolikkaan vähemmän.

Velvet Underground - 1969 Velvet Underground Live With Lou Reed (cd)

Jatketaan Lou Reed-sessioita siirtymällä Samettimetroon. Ensimmäisenä on vuorossa ns. vihreäperse-live, joka sijoittuu Velvet Undergroundin uralla ilmeisesti nimettömän kolmoslevyn jälkeen, mutta ennen Loadedia. Levy on ilmeisesti alunperin julkaistu yhdessä paketissa, mutta vaikka itse omistan äänitteen kahtena erillisenä levynä, käsittelen sen nyt kokonaan kerralla.

Kansi ei ole ehkä komeimmasta päästä, mutta jää ainakin mieleen. Ensimmäisenä ajatuksena mieleen tulee, että rauhoittavia on vissiin nautittu. Etenkin ensimmäisen levyn alkupuolella meininki on välillä todella rauhallinen. Sweet Jane ja etenkin New Age hakevat vielä muotoaan ja sanoituskin on ainakin jälkimmäisessä vielä melko erilainen kuin lopullisessa levyversiossa. Mukana on myös pari Velvetin Undergroundin virallisille levyille päätymätöntä biisiä: We're Gonna Have a Real Good Time Together, Lisa Says, Sweet Bonnie Brown / It's Just Too Much ja Ocean (josta muuten on Loadedin deluxe-painoksella parikin hyvää versiota, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää). 

Kakkoslevy on sitten jo hieman rokkaavampi ja muutenkin parempi. Pale Blue Eyesin livetulkinta on hieno ja myös White Light / White Heatilla päästään kunnolla asiaan. I'll Be Your Mirrorista kuullaan myös hyvä veto. Studiversiossahan vokaaleissa on Nico ja wikipedia tietää kertoa, että "The members of the band enjoyed her particular performance on the song so much that after she left the band in late 1967, live vocals for the song were done imitating Nico's accent". Niin tälläkin versiolla.

Äänenlaatu ei tietenkään ole studiotasoa, mutta riittävän hyvä. Kansivihko on erittäin pelkistetty ja mielelläni olisin lukenut esim. missä ja milloin biisit on nauhoitettu. Mutta hyvä tämä on näinkin. Ykköslevylle annan 3,5 ja kakkoslevylle 4 tähteä.

Lou Reed - NYC Man: The Ultimate Collection 1967 - 2003

Lou Reedin kuolesta tulee kohta kuluneeksi vuosi. Sen ja tulossa olevan Lou Reed-iltaman vuoksi olen viime aikoina kaivanut miehen levytyksiä työmatkalla kuunneltavaksi. Päätin aloittaa urakan NYC Man-kokoelmasta.

NYC Man kattaa lähes koko Lou Reedin uran. Ymmärrettävistä syistä aika monta loistavaa biisiä on kuitenkin jouduttu jättämään kokoelman ulkopuolelle. Aika monesta Velvet Undergroundin biisistä on myös mukana selvästi alkuperäistä versiota huonompi Lou Reedin soolo-live. Enpä toisaalta nyt keksi yhtään Velvetin biisiä, joka olisi bändin itsensäkään esittämänä levyversiota parempi livenä, mutta NYC Manin versiot White Light/White Heatista (muistaakseni Rock n Roll Animalin versio) ja Heroinista eivät kyllä tee oikeutta biiseille. Sen sijaan I'll Be Your Mirrorista on mukana muistaakseni ihan pätevä tulkinta.

 Berlin-biisien niputtaminen yhteen toimii ja muistan taas samalla kuinka hyvä kyseinen levy onkaan. Kill Your Sonsista on mukana hyvä live (muistaakseni Live In Italylta). Kakkoslevyn alkupuoli sisältää muistaakseni hieman keskinkertaisempaa antia, mutta puoliväliin sijoitetut "hitit" Coney Island Baby, Perfect Day ja Satellite of Love ilahduttavat jälleen sydäntä. Tosin yllättyin ehkä hieman siitä etten innostunut niistä kuitenkaan sen enempään. Kokoelman päättävä Pale Blue Eyes on kuitenkin edelleen parasta ehkä koskaan. 

Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat suhteellisen tavallista rakkauslaulua, vaikka jo ensimmäisessä säkeistössä Lou hieman naarmuttaa pintaa: "Sometimes I feel so happy, / Sometimes I feel so sad. / Sometimes I feel so happy, / But mostly you just make me mad. /
Baby, you just make me mad." Kolmannessa säkeistössä sanoitus lähtee sitten jo aivan omille raiteilleen "If I could make the world as pure and strange as what I see, / I'd put you in the mirror, / I put in front of me." Neljäs säkeistö on melkeinpä suosikkini: "Skip a life completely. / Stuff it in a cup. / She said, Money is like us in time, /It lies, but can't stand up. / Down for you is up." Mahtavaa lyriikkaa. Viimeinen säkeistö vetää sitten viimeistään maton pahaa-aavistamattoman kuulijan jalkojen alta: "It was good what we did yesterday. / And I'd do it once again. / The fact that you are married, / Only proves, you're my best friend. / But it's truly, truly a sin." Kaiken kruunaa hieno ja vähäeleinen tulkinta. En koskaan unohda miten kuuntelin tätä biisiä Oulussa pienessä soluasunnossani edellisen illan juhlinnan herkistämässä tilassa sateen piiskatessa ikkunaa.

Kokoelmalle 3,5 tähteä ja Pale Blue Eyesille täydet viisi.

Dr. John - Gris-Gris

Tässäpä vasta paholaisen musiikkia. Jussi Niemeä vapaasti lainatakseni: en tiedä mitään voodosta, mutta tunnistan kyllä kun törmään siihen. Tällä levyllä voodoo kuuluu. Rateyourmusic kutsuu tätä New Orleans R&B:ksi ja psykedeeliseksi rokiksi. Jos nyt itse yrittäisin tätä levyä johonkin luokkaan sijoittaa niin jonkinlaisen spiritual-funk-termin varmaan yrittäisin lanseerata.

Levyn tunnelma on aivan omaa luokkaansa, enkä edes yritä nyt sitä sanoin sen tarkemmin enää kuvailla. Suosittelen laittamaan levyn soimaan, vetämään verhot eteen ja silmät kiinni. Eipä aikaakaan kun Tohtori kuljettaa sinut Louisianan höyryävin rämeiden poikki paikaan, josta et ehkä halua enää palata takaisin...

Radio Phnom Penh (cd)

Tässäpä vasta riemastuttava levy. Kyseessä on mainion Sublime Frequenciesin Radio-sarjan julkaisu ja vieläpä sieltä parhaasta päästä. Levy toimii useammastakin eri syystä. Ensinnäkin mukana olevat biisit ovat hyvää 60-luvulta kuulostaa poppia (mukana taitaa olla myös versio Beatlesien Hard Days Nightista) ja tällä julkaisulla äänikollasimaisuus toimii ja tukee kokonaisuutta. Jostain syystä tätä levyä tulee usein kuunneltua ruuanlaittomusiikkina. Suosittelen tutustumaan. 4,5 tähteä.

Tinariwen - Tassili (cd)

Tassili on Tinariwenin kuudes levy. Rateyourmusic tietää kertoa bändin jäsenten taistelleen aiemmin Tuareg-kapinallisina, mutta nyttemmin AK-47 on vaihtunut sähkökitaraan. Tosin tällä levyllä sähkökitarakin tuntuu vaihtuneen usein akustiseen kitaraan.

Tinariwenia kehutaan kovaksi livebändiksi, mutta valitettavasti en ole koskaan nähnyt bändiä keikalla. Kolme levyä sen sijaan omistan ja itse asiassa päädyin Tassilin omistajaksi hieman vahingossa. Olin tilannut Äxästä bändin uusimman eli Emmaarin, mutta yllätykseni sainkin Tassilin. Ilmoitin sähköpostilla väärästä levystä, mutta kun vastausta ei alkanut kuulua päätin kuunnella Tassilin. Lopulta kyllästyin odottamaan marssin lähimpään Äxään ostamaan Emmaarin vinyylinä. Samana päivänä sähköpostiini oli sitten viimein vastattu ja minulle oli pistetty Emmaar myös cd:nä postiin (tosin vinyylinkin mukana tuli cd). Lopulta homma ratkesi niin, että palautin Emmaar-cd:n ja pidin Tassilin, sillä olin jo ehtinyt havaita senkin hyväksi.

Tassili esittelee hieman akustisemman Tinariwenin, mutta muutoin tutut elementit ovat tallella. Tältäkin levyltä löytyy Imidiwan-alkuinen biisi (Imidiwan Win Sahara), jossa tuntuu olevan jälleen kerran sama sävellys kun muidenkin levyjen Imidiwan-biiseissä. Tai sitten muistan vaan väärin. Neljäntenä kuultava Ya Messinagh yllättää. Levyllä kuullaan torvia, jotka intoutuvat välillä jopa lähes freejazzmaiseen menoon.

Kokonaisuuten Tassili on hyvä, muttei yllä aivan bändien parhaiden levyjen tasolle. Aman Imania en muuten ole vielä kuullut lainkaan ja se vaikuttaa ainakin kuvauksena (lähes funk-rockia) perusteella mielenkiintoiselta. Tassilille annan 3,5 tähteä.

Neil Youngilta uusi levy mahdollisesti tulossa ja Sound Tracker osa 3

Löysin hiljattain netistä uutisen, jonka mukaan Neil Young suunnittelee uutta levyä. Miehen viralliset kotisivut eivät tästä mitään ainakaan vielä tiedä, mutta Who's Gonna Stand Up löytyy kuunneltavaksi. Hyvältä kuulostaa! En löytänyt nyt levystä kertovaa uutista, mutta muistelisin, että sinfoniaorkesterikin mainittiin.

Rolling Stonen sivuilta löysin sen sijaan Ponchon haastattelun: Neil Young Guitarist Poncho Sampedro Wants One Last Crazy Horse Tour. Toivotaan, että kiertua toteutuu. Sääli tietysti jo kiertue jää viimeiseksi, mutta aika vanhoja miehiä kaikki tietysti ovat. Haastattelu selvensi myös muutamaa keikalla minua ihmetyttänyttä asiaa.

Eilen tuli myös kolman osa Sami Yaffan Sound Trackerista. Sarjan tässä osassa keskityttiin Brasilian pohjoisosien musiikkin, lähinnä ilmeisesti Recifeen. Keskittyminen yhteen kaupunkiin oli varmaankin ihan hyvä päätös, sillä yhdessä jaksossa ei varmasti olisi ollut aikaa kattaa koko Brasilian musiikkiskeneä. Tyyleistä mielenkiintoisimpana jäi ehkä mieleen Mangue Bit, joka pitänee joskus ottaa tarkemman tutustumisen kohteeksi. Aiemmin olen kuunnellut lähinnä vain Tropicáliaa.

CSNY 1974 (cd)

Nyt kun uusien cd-levyjen myynti on romahtanut, puskevat levy-yhtiöt kilpaa ulos erilaisia arkistojen aarteita. Mutta mikäs siinä jos laatu on samaa luokkaa kuin tämän mötkön kohdalla. 

Levystä on tarjolla jälleen kerran useampikin erilainen versio: yhden cd:n "normiversio", Blu-ray audio, johon on kuitenkin syystä tai toisesta ujutettu mukaan video-DVD ja hankkimani 3 cd + DVD-versio. Tuota yhden cd:n versiota en oikein voi kenellekään Young-fanille erityisesti suositella, sillä siltä on jätetty kaikki Youngin mielenkiintoisimmat vedot pois.

CSNY 1974 sisältää useammankin (käsittääkseni) ennen julkaisemattoman Young-biisin. Tällaisia ovat mm. Traces, lyhyt Nixon-hupsuttelu Goodbye Dick, Love Art Blues, Hawaiian Sunrise ja Pushed It Over the End. Lisäksi mukana on vain vinyylinä aiemin julkaistulta Time Fades Awaylta löytyvä Don't Be Denied. Musiikikillisesti mielenkiintoisinta antia ovat On The Beachilta löytyvät Revolution Blues ja On the Beach. Etenkin viimeksimainitussa Stillsin blues-kitarointi luo melkoisen kontrastin muun bändin soittoon. Kertaalleen Young tuntuu jopa keskeyttävän Stillsin jamittelun alkamalla laulamaan säkeistöä soiton päälle. En yleensä oikein pidä Stillsin soitosta, mutta jotenkin kummasti se tuossa toimii.

Youngin aiemmin julkaisemattomista biiseistä paras on ehkä Pushed It Over the End. Muutoin "uudet" biisit eivät ole ehkä mitään kadonneita klassikoita, mutta ihan hyviä kuitenkin. Vaikka Young on muistelmissaan kritisoinut kiertuetta siitä, että muusikot olivat kaukana yleisöstään, on esitysten taso ainakin tämän julkaisun perusteella ollut varsin mainio.

Kappaleet on jaettu kolmelle levylle siten, että ykköslevyn aluksi kuullaan bändin tunnetuimpia biisejä, sitten vähän tuntemattomampia. Ykköslevyn ei-Young-biiseistä ehkä paras on Stillsin Black Queen, joka tuo mieleen ajoittain alkupään Led Zeppelinin tai White Stripesin. Kakkoslevy on akustista settiä, joka ainakin minun korvaani kuulosti osin hieman tylsältä. Youngin Mellow My Mind erottuu selvästi edukseen ja myös Beatles-koveri Blackbird sopii yllättävänkin hyvin myös CSNY:n arsenaaliin.

Kolmoslevyn kohokohtia ovat ehdottomasti Youngin biisit, vaikkei Ohiosta aivan yhtä raivoisaa versiota kuullakaan kuin Journey Throught The Pastilla. Myös Nashin Military Madness ja Chicago toimivat ja muutenkin (jopa hieman yllättäen) Nashin biisit erottuvat myös edukseen. Sen sijaan Stillsin hippilyriikat mm. Love the One You're Withilla ja Change Partnersilla tuntuvat olevan aivan eri ajasta ja menevät välillä melkeinpä komiikan puolelle ainakin minun mielestäni. 

Kiertueella soittava taustabändi on ilmeisesti ainakin osittain sama, joka soiti mm. Youngin Tonight's The Nightilla ja sanoisin, että harvoin CSNY on saanut taustalleen yhtä sopivaa rytmiryhmää. Kaiken kaikkiaan kyseessä on varsin pätevä julkaisu ja annan kokonaisuudelle 4,5 tähteä, vaikkein DVD:tä ole edes vielä ehtinyt katsoa.

Bob Dylan - The Basement Tapes Complete/Raw

Sitten taas pientä mainosta tähän väliin.

Bob Dylanin Bootleg Series saa jatkoa. Osassa 11 esitellään joko Basement Tapes kokonaisuudessaan tai sitten raakaversiona. Myös vinyylinen raakaversio on tarjolla. Sen hintakin on aika raaka. Eipä tuo kokonaisversiokaan erityisen edullinen ole. Täytyy nyt vielä miettiä minkä version noista itse hankkisin. Kaipa se täytyy kuitenkin tuohon Completoon taipua... Tiedä sitten saako tuota joskus alennuksesta halvemmalla. Joka tapauksessa Basement Tapes on sen verran kova levytys, että joku noista versioista tullee hankittua. Tuskin vinyylinä kuitenkaan, koska alkuperäisen jo siinä formaatissa omistan.

 

Sound Tracker osa 2

Maanantaina Yle Teema näytti toisen osan Sami Yaffan Sount Trackers-sarjasta. Tällä kertaa sisältö vastasi odotuksiani. Matkakohteena oli Balkan ja sen musiikki. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi siitä, miten torvet saapuivat Etelä-Balkanin mustalaismusiikkiin 1800-luvulla. Toivottavasti nyt saavutettu laatu säilyy läpi koko sarjan.

Muistelin tässä aamulla töihin pyöräillessäni omia kokemuksiani Balkanilta kymmenen vuoden takaa. Musiikkiin en juurikaan ehtinyt tutustua, mutta Belgradiin kylläkin. Ristelyohjusten jäljet näkyivät silloinkin katukuvassa. Saavuin Belgradiin illan pimentyessä. Pienenä tihkuna alkanut sade oli saamassa kaatosateen piirteitä. Kaupungin ainoaksi hostelliksi mainittu majapaikka oli täynnä.

Saimme kuitenkin ystävälliset ohjeet toisesta majapaikasta, joka sijaitsi hieman syrjemmässä. Kyriilisillä kirjaimilla kirjoitetut kadunnimet tosin haittasivat suunnistusta aika lailla, mutta meitä rohkaistiin kysymään herkästi neuvoa: "everybody will help you". Ja niin auttoivatkin. Serbit vaikuttivat olevan leppoisaa porukkaa, jotka ainakaan kesäaikaan eivät turhaan stressaneet. 

Majapaikka löytyi lopulta paikallisen korkeakoulun asuntolasta, joka oli muutettu kesäksi hostelliksi. Oleskelutilassa ystävällinen serbimies tarjosi heti olutta. Harmittaa vieläkin se, etten muistanut tarjoutua maksamaan juomiani oluita. Paikalla olleet jeesusta tai muuta vastaavaa etsimässä olleet jenkit ovat jääneet myös mieleen. Jos ei halua keskustella muiden reissaajien kanssa niin lienee parasta lukittautua omaan huoneeseen.

Toivottavasti saan vielä joskus mahdollisuuden reissata uudelleen Balkanille. Sen verran hyvät muistot reissusta jäi. Seuraavalla kerralla voisi yrittää päästä kuulemaan myös paikallista musiikkia. Ehkei kuitenkaan pelkästään turbofolkia...

Goat

Ruotsalainen Goat kertoo tulevansa Korpilombolosta Pohjois-Ruotsista. Paikalla väitetään olevan vahvat voodoo-perinteet, jotka liittyvät jotenkin paikalle saapuneeseen noitatohtoriin. Kristinusko kuitenkin tuli ja pilasi kaiken. Goatin muusikot kertovat soitelleensa bändissä jo pienestä pitäen ja bändin kerrotaan olleen kasassa jo vuosikymmeniä. Nykyisellään bändi pitää majaansa Göteborgissa, jossa alkuperäiseen kokoonpanoon on liittynyt uusia soittajia. Kuulostaa ehkä hieman keksityltä.

Goat esiintyy keikoilla aina naamioituneena ja viime aikoina bändi on saanut kansainvälisempääkin huomiota mm. Coachella-esiintymisen myötä. Musiikkia luonnehditaan psykedeeliseksi rokiksi. Itse olen kuulevinani kaikuja myös ainakin pohjoisafrikkalaisesta kitaroinnista. Vapaanpaakin ilmaisua on mukana. Ja rytmisektio on aika isossa roolissa.

Törmäsin Goatiin Uncutin kokoelma-cd:n myötä pari vuotta sitten. Levyltä löytyvä Let It Bleed iski aika lujaa ja hankin World Musicin kuunneltavaksi. Alkuun levy tuntuikin lähes täydelliseltä, mutta yllättävän nopeasti kyllästyin siihen. Viime keväänä vierailin Stupidon levykaupassa hieman ennen sen yllättävää (ainakin minut yllättänyttä) sulkemista.  Mukaan tarttui Live Balroom Ritual vinyyli, joka onkin sitten kestänyt paremmin kuuntelua. Kuunelkaapa muuten Run To Your Mama, jonka loppukarjunta pistää kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

Alkukesästä Facebook-tilini vastaanotti tärkeän sähkösanoman. Neil Young oli tulossa Tukholmaan keikalla elokuun alussa. Samana päivänä näytti olen myös muutakin mielenkiintoista, mukaanlukien Goat. Ei muuta kuin lippuostoksille. Kyseessä oli ilmeisesti bändin ensimmäinen Tukholman keikka aikoihin ja näytön paikka.

Goat esiintyi illan toiseksi viimeisenä ennen Neil Youngia. Aiemmin päivällä Seun Kuti oli yhdessä Egypt 80:n kanssa nostanut fiiliksen kattoon. The Magic Numbers oli tosin nössöillä meiningin pilalle, mutta tarjosi toisaalta tilaisuuden tutustua ruotsalaiseen festari-rose-viiniin hieman lavan edustaa varjoisammassa paikassa. Helle oli viedä voimat. 

Goat veti todella tiukan ja energisen keikan. Naislaulajat säntäilivät ympäri lavaa erilaisten perkussio-instrumenttien kanssa ja muu bändi soitti todella tiukasti yhteen. Kukaan ei edelleenkään paljastanut yleisölle kasvojaan. Kaiken kaikkiaan todella kova keikka, josta otin pienen videopätkänkin. Suttuinen kännykkäkameravideo ei tee keikalle oikeutta, mutta laitan sen nyt silti nähtäville.  

Jos en nyt aivan väärässä ole niin keikalla kuultiin myös pari uuttaa biisiä. Seuraavaksi täytyy bändin menevän studioon ja tekevän sitten kiertueen, joka saisi ulottua myös Tampereelle. Lupaan olla yleisössä.

Billy Bragg & Wilco - Mermaid Avenue Vol. II (cd)

Olipa kerran Woody Guthrie. Nuorena miehenä Woody matkusteli pummilla junilla ja kirjoitteli protestilauluja, jotka kertoivat työväenluokkaan kuuluvien amerikkalaisten köyhyydestä ja sorrosta. Guthrien tunnetuin biisi lienee This Land Is Your Land, jonka mm. Bruce Springsteen ja Neil Young ovat myös levyttäneet. 

Myöhemmin Woody asettui New Yorkiin, jossa hän asusteli Mermaid Avenuella. Hän sairastui Huntingstonin tautiin, joka lienee yksi ikävimmistä sairauksista, mitä maa päällään kantaa. Woody Guthrie ehti elämänsä aikana levyttää melkoisen kasan musiikkia ja mukaan mahtui myös lastenlauluja, fasismin vastaisia lauluja ja tarinoita Amerikan historiasta. Eräs Robert Zimmerman ensimmäiselle levylleen kappaleen Song to Woody ja myöhemmin hänelle ovat tehneet vastaavan kappaleen ainakin David Bowie ja Cat Power.

Woody Guthrien kuoltua jäljelle jäi kasa sanoituksia, joihin kuuluvat sävellykset valitettavasti ovat iäksi hävinneet. Perikunta halusi kuitenkin tuoda nämä kappaleet julki ja tehtävään valittiin Billy Bragg ja Wilco. Olen kuullut väitettävän, että kappaleet olisi pitänyt antaa Dylanille kähistäväksi, mutta mielestäni valinta vaikuttaa onnistuneelta. Ykkösosa oli ainakin jonkinlainen menestys ja niinpä sarja sai jatkoa vuonna 2000.

Olin muistellut ettei tämä kakkososa aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Voi toki olla, mutta todella hienoja biisejä tältäkin löytyy. Secrets of the Sea on ehkä levyn paras biisi ja muutoinkin aika täydellinen. Yllättäen tykkäsin tällä kertaa myös akustisemmista kappaleista ja Blood of the Lambin blueskin toimi. All You Fascistsia Billy Bragg on muistaakseni soitellut keikoillaan viime aikoinakin ja se toimii myös levyltä. Siitä tulikin mieleeni, että olin salaa hieman odottanut jonkinlaista yhteisesiintymistä Primaverassa 2007, jolloin sekä Bragg, että Wilco soittivat samalla festarilla. Sellaista ei kuitenkaan nähty, mutta molemmat yhtyeet ovat erikseen soitelleet näiden kahden mainion Mermaid Avenuen kappaleita.

On sääli ettei studiotekniikka ollut 40-luvulla vielä kovin kehittynyttä. Olen usein yrittänyt kuunnella Guthrien alkuperäisiä kappaleita, mutta nautin huomattavasti enemmän näistä "päivitetyistä" versioista. On oikeus ja kohtuus, että Woody Guthrien musiikki on saavuttanut hieman laajempaakin yleisöä ja siitä kiitos kuuluu sekä Dylanille, että Billy Bragg & Wilco-kombinaatiolle. Tälle levylle päädyin viimeisimmän kuuntelun perusteella antamaan jopa 4,5 tähteä.

Lou Reed - Winter at the Roxy: The 1976 L.A. Broadcast (cd)

Sitten välistä juttua jostain hieman uudemmasta hankinnasta. Winter at the Roxy: The 1976 L.A. Broadcast esittelee kuulijalle osan Lou Reedin Roxyn keikasta. Keikasta on ilmeisesti kiertänyt bootleggeja aiemmin ja osalla niistä on kuulemma tätä julkaisua parempi äänenlaatu. Tämän julkaisun ehdottomasti pahimmat puutteet koskevatkin juuri äänenlaatua sekä settilistaa. Pois on tiputettu ainakin (kuulemma) melkoista tuuttausta sisältävä avausjamittelu ja viimeisenä kuultava Coney Island Baby feidaa kesken kaiken. Alkuperäinen ääninauha on ilmeisesti jonkin verran vaurioitunut ja välillä äänenvoimakkuus vaihtelee ja muutenkin laatu vaihtelee. Pääosin se on kuitenkin vähintäänkin siedettävä.

Keikalla kuullaan Loun tuon aikaisen kiertubändin lisäksi myös free jazz trumpetisti Don Cherrya (joka muuten Lou Reedin tavoin kuoli maksasairauteen). Periaatteessa vapaampi meno yhdistettynä Lou Reedin sanoituksiin kuulostaa mainiolta idealta. Tällä levyllä kuultava lopputulos on kuitenkin vaihteleva. Välillä jamittelu toimii ja bändi tuntuu löytävän yhteisen sävelen (esimerkiksi 11 minuuttinen Kicks ja Coney Island Baby, joka kuitenkin valitettavasti katkeaa kesken). Välillä bändi tuntuu sitten soittavan ihan eri biisiä tai muuten vaan hukkaavan punaisen langan jamittelussaan (Waiting For The Manissa esimerkiksi). Olisin myös toivonut kuulevani enemmän vapaata tuuttausta ja esimerkiksi Walk On The Wild Sidessa torvia hyödynnetään kummallisen vähän. 

Winter At The Roxy on mielenkiintoinen lisä Lou Reedin diskografiaan, mutta olisin toivonut hieman perusteellisempaa työtä kansivihkon ja biisijärjestyksen suhteen. Nykyisellään kysessä tuntuu olevan hieman rahastuksenomainen julkaisu. Parhaimmillaan silti oikein mainio levy. 3.5/5 tähteä.

Konono N°1 - Congotronics (cd) ja Young-uutinen

Alkuun Young-päivitys: Neil Young Files for Divorce From Pegi Young, Wife of 36 Years. Aika yllättävää. Toisaalta nyt tuo taannoisen Tukholman-keikan Love To Burn-runttaus tuntuu aika ilmeiseltä. Saas nähdä mitä tästä seuraa...

Sitten aiheeseen. Konono N°1 on Kisnhasan lahja maailman sormipianoyhteisölle. Koska sormipiano ei itsessään ole kovinkaan äänekäs soitin, on bändi väsäillyt itse vahvistimia, joiden läpi soitettuna soundi kelpaa myös länsimaiselle yleisölle. Yhtyeen musiikki pohjaa kuulemma vahvasti perinteiseen bazombo-musiikkiin. Yhtye on perustettu jo joskus 60-luvun lopulla, mutta nykyinen kokoonpano lienee saanut matkan varrella täydennystä.

 Yhtye esiintyi Tampereella 3.3.2011, josta olen kirjoitellut toisaalle seuraavaa:
Tampereen keikka oli aika hämmentävä tapaus. Muulla bändillä näytti olevan ihan hauskaa ja vähälukuinen yleisökin oli mielestä kohtuullisen hyvin mukana, mutta megafonin kautta vahvistettua sormipianoa soittanut mies oli kyllä niin vittuuntuneen oloinen ettei mitään rajaa. Aluksi soitin ei vissiin herran mielestä kuulunut tarpeeksi, sitten hän kai oli tyytymätön mikkiinsä ja pään pudistelu jatkui koko keikan ajan. Tai ainakin siihen saakka kunnes päätin, että puolitoista tuntia riittää minun osaltani ja on aika lähteä nukkumaan että jaksaa aamulla töihin. Kai tuota olisi pidempäänkin jaksanut jos oli tanssinut mukana, mutta mutta... aamulla töihin niin ei voi oluellakaan itseään kauheasti rohkaista jne...  Sen verran kaikki biisit tuntuvat kuitenkin perustuvan saman kompin ympärille ettei minun keskittymiskykyni kauhean paljon yli tunniksi riittänyt.

Nyt kun kuuntelin pitkästä aikaa Congotronicsin on mielipiteeni suurinpiirtein sama. Paradiso on hyvä biisi ja se voisi toimia jossain vastaanottavaisen yleisön tanssipaikassakin, mutta kokonaisuudessaan levyn 50 minuuttia ja 57 sekuntia tuntuvat riittävän mainiosti. Mutta jos onnistuu unohtamaan hetkeksi kaiken tämän paskan, johon lasken kuuluvaksi viikon kestäneen sateen, työviikon, tietöistä johtuvat liikenneruuhkat ja alkavan kaamoksen saattaa silmät sulkemalla ja levyä kuuntelemalla saada pienen aavistuksen siitä, millaiselta saattaisi tuntua istua jossain kadunkulmassa Kinshasassa, jossa aurinko paistaa, ihmiset availevat huurteisia olutpulloja ja roudailevat itsetehtyjä vahvistimia paikalle, sillä bileet ovat alkamassa...

Marc Bolan - Mellow Love EP (12")

Mistäköhän olen tämänkin hyllyyni haalinut? Varmaan jostain levydivarista joskus 90-2000-luvun vaihteessa. Kovin montaa kertaa en ole koko tänä aikana levyä kuunnellut ja en voi väittää olevani mikään Bolan-asiantuntija. Tyrannosaurus Rexiä/T. Rexiä taisi yhden entisen tyttöystävän hyllystä jonkin verran löytyä, mutta en tainnut niitä juuri kuunnella. Tai en ainakaan muista kuunnelleeni.

Mellow Love sisältää neljä biisiä, joista nimibiisi taitaa olla selvästi paras. Glam rockiahan tämä taitaa olla. Mitäs tästä muuta nyt sanoisi... Sen verran taisi tuo eka biisi iskeä kuitenkin, että se piti kuunnella heti toistamiseen. 3.5 tähteä. Jos joku tämän erityisesti haluaa niin ei muuta kuin tarjousta kehiin...

Bruce Springsteen - Human Touch (cd)

90-luvun alussa oli muotia julkaista kaksi cd:tä samaan aikaan. Niinpä työväenluokan tuntoja edellisellä vuosikymmenellä onnistuneesti peilannut Pomo päätti tehdä samoin. Ottamatta lainkaan opiksi esikuviensa virheistä hän päätti päästää ääneen myös tuoreen vaimonsa Patti Scialfa. Valinta oli onneksi suhteellisen onnistunut ja levyn avaava nimibiisi on suhteellisen hyvää Brucea.

Sitten seuraakin jotain hämmentävää. Kesken Soul Driverin mitäänsanomattomuutta kuulen jotain kummaa. Onko se todellakin se mitä luulen? Panhuilu? Voiko olla? En tietä, enkä välitä tarkistaakaan. Uppoudun sen sijaan selailemaan levyn kansivihkoa. Brucen kainalosta näyttää rehottavan melkoinen pusikko. Karvat olivat näköjään in.

Koska karvoissa ja panhuilussa ei ole vielä tarpeeksi niin Bruce päättää luotailla seuraavalla biisillä tuntemuksiaan uudessa roolissaan työväenluokan miljonäärinä. 57 Channels (And Nothin' On) tarjoaa itse asiassa yllättänkin paljon samaistumisen aihetta, vaikken yhtä montaa dollaria ja kanavaa omistakaan. "I bought a bourgeois house in the Hollywood hills / With a truckload of hundred thousand dollar bills / Man came by to hook up my cable TV / We settled in for the night my baby and me / We switched 'round and 'round 'til half-past dawn / There was fifty-seven channels and nothin' on". Ei ole miljonääreilläkään helppoa.

Duunari-Brucen kertoja ei kuitenkaan ratkaise asiaa itkemällä siitä hyväntekeväisyysvastaanotolla shampanjakännissä vaan selvästi maskuliinisemmin: "So I bought a .44 magnum, it was solid steel cast / And in the blessed name of Elvis well I just let it blast / 'Til my TV lay in pieces there at my feet / And they busted me for disturbin' the almighty peace / Judge said 'What you got in your defense son?' / 'Fifty-seven channels and nothin' on'". Huonosti kävi taas, vaikka paska tehdasduuni kituvassa kaupungissa onkin vaihtunut kartanoon silikoonitissien luvatussa maassa.

Loppulevy ei enää valitettavasti herätä yhtä suuria tunteita, mutta hienoa, että näinkin sliipatulla ja tuotetulla levyllä voi tällä tavalla yllättää. Asenteesta 3.5 tähteä ja jää hyllyyn.

Sami Yaffa - Sound Tracker

Katsoin juuri avausjakson kahdeksanosaisesta Sam Yaffan Sound Tracker-sarjasta. Inspiraatio sarjan tekemiseen lähti ilmeisesti taannoista Anthony Bourdainin Suomen vierailusta, jota Yaffa isännöi. Taustalla häärivät vielä Madventures-miehet Riku ja Tunna. Odotukset olivat siis melko korkealla sarjaa kohtaan.

Melko pian käy ilmi, että Sami Yaffa suhtautuu musiikkin melkoisella intohimolla. Olen valmis allekirjoittamaan monia väitteitä, kuten sen että musiikki toimii mainiona terapiana. Olisin ehkä toivonut sukellusta vieläkin syvemmälle New Yorkin erilaisten musiikkityylien pariin, mutta toisaalta ohjelman kestokin asettaa rajoituksensa. Pelkästä New Yorkin musiikkiskenestä voisi varmaan tehdä helposti koko sarjan.

Odotan mielenkiinnolla seuraavia jaksoja hieman eksoottisempiin kohteisiin. Toivottavasti Sami kohtaa matkoillaan paljon erilaista mielenkiintoista musiikkia. Omista reissukokemuksistani parhaiten mieleen ovat ehkä jääneet bolivialainen hautajaiskulkue, joka kuulosti hieman samalta kuin Neutral Milk Hotelin lentsikkalevyn se biisi, jonka nimeä en nyt muista, mutta jos olette levyn kuulleet niin tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Myös intialainen hääkulkue on jäänyt mieleen. Pääsin seuraamaan sitä aika läheltä hyvältä näköalapaikalta kattoterassilta. Voin sanoa, että ääntä kyllä lähti.

Jos Sound Trackerista jäi eka osa näkemättä niin täältä sitä pitäisi päästä katsomaan.

Fleetwood Mac - Dragonfly / The Purple Dancer 7"

Tässä ehkä mielenkiintoisin Record Store Day 2014 julkaisu. Kyseessä on ns. välivaiheen Fleetwood Macin julkaisu. Peter Green oli juuri häipynyt ja Christine McVie oli virallisesti liittynyt bändiin. Muistaakseni levyn biisit löytyvät tämän singlen lisäksi ainoastaan vuoden -72 The Best of Fleetwood Mac-kokoelmalta. 

Musiikkityyli on edelleen bluesia, mutta sävyjä on myös psykedeliasta ja folkista. Molemmat biisit ovat todella hienoja, mutta itse tykkään ehkä aavistuksen enemmän jälkimmäisestä. Hyvä levy joka tapauksessa. 4,5 tähteä.

Ibrahim Ferrer (cd) ja Kuuba

Tämä ei ole kertomus pelkästään Ibrahim Ferresin musiikista vaan myös Kuubasta. Olin jo pitkään halunnut päästä käymään paikan päällä ja vuonna 2007 tähän tarjoutui tilaisuus.

Suomessa oli talvi, mutta Kuubassa lämpöä oli yli 25 astetta. Ensimmäisenä silmään pisti se, ettei mainoksia näkynyt missään. Ei edes kaupoissa. Myös Havannan vanhat jenkkiautot olivat näkemisen arvoiset.

Arvostan ja ihailen kuubalaisten sitkeyttä. Huolimatta vuosikymmenien kauppasaarrosta ja taloudellisesta ahdingosta maassa on pistetty pystyyn kattava koulutus ja terveydenhuolto. 

Suuren pohjoisen naapurin etupiiriin ei olla haluttu alistua. Tietysti nykyisessä (ja silloisessa) järjestelmässä on omat huonot puolensa, mutta pääosin kuubalaiset tuntuivat olen tyytyväisemmän olosia kuin monien muiden köyhien maiden asukkaat.

Ibrahim Ferreriin törmäsin ensimmäisen kerran (kuinkas muutenkaan kuin) Buena Vista Social Clubin mainion levyn kautta. Ferrerin ensimmäisellä soololevyllä kuullaan melko perinteisen kuuloista menoa, joka luokitellaan kategorioihin Son ja Bolero. Jazzistakin on otettu ilmeisesti vaikutteita.

Kuubassa käydessäni en juurikaan ehtinyt tutustua paikalliseen musiikki-skeneen. Kyseessä oli valmismatka ja omatoimiseen palloiluun oli varattu aikaa vain parina päivänä. Jos vielä joskus uudelleen saan tilaisuuden Kuubaan matkustaa niin majoitun ehdottomasti Casa particulareissa, jolloin pääsen ehkä tutustumaan paikalliseen menoon läheisemmin.

Ibrahim Ferrerin musiikki edustaa osittain menneisyyttä. Son ja Bolero elivät kulta-aikaansa ennen Kuuban vallankumousta. Ennen Buena Vista Social Clubin levyjä Ferrer ei ilmeisesti ollut kovinkaan tunnettu. Toisaalta levyltä huokuu ajattoman kuuloinen tunnelma, jollaiseen saattaa kuvitella törmäävänsä edelleenkin missä tahansa Kuubassa.

Ja pyöriihän Tropicana-showkin edelleen vallankumouksesta huolimatta.

Kuubasta puhuttaessa ei voi jättää mainitsematta rommia ja sikareita. Molemmat ovat suorastaan taivaallisen hyviä, vaikka jokaisella kuubalaisella ei parhaisiin laatuihin taidakaan olla mahdollisuutta päästä käsiksi. Väittäisin, että rommin ja sikarien rentouttava vaikutus kuuluu myös saaren musiikissa. 

Myös vallankumous ja anti-inperialismi ovat jatkuvasti läsnä. Toisin kuin monissa muissa sosialisiksi julistautuneissa maissa jälkimmäinen tuntuu olevan muutakin kuin pelkkä sana. Kuuba on osallistunut mm. Angolan sisällissotaan, mutta sodan loputtua Kuuba lähti ja vei mukanaan vain kaatuneet. 

Muutenkaan maa ei ilmeisesti ole juurikaan pyrkinyt vaikuttamaan liittolaistensa sisäpolitiikkan vaan pyrkimyksenä on ilmeisesti ollut lähinnä tukea liittolaisia näiden valitsemilla kehitysurilla. Jenkkien toiminta Väli- ja Etelä-Amerikassa on sen sijaan saanut osakseen voimakasta kritiikkiä.

 

Kuuba tulee kohtaamaan suuria haasteita tulevina vuosina. Lisääntyvä turismi tuo maahan toki lisää vaurautta, mutta asettaa toisaalta kansalaiset eriarvoiseen asemaan. Julkisissa viroissa toimivat opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit ja monet muut eivät pääse käsiksi turistipesoihin, joilla voi ostaa länsimaisia "luksustuotteita", kuten vaikkapa hammastahnaa.

Tästä tulee seuraamaan se, että ainakin osa jättää aiemman ammattinsa ja suuntaa töihin turismin pariin. Toivon silti suuresti ettei maan kattava opetus ja terveydenhuolto vaarannu. Puutteista huolimatta Kuubassa on moni asia tehty toimivaksi niin pienillä resursseilla, että jos koko maailmassa asiat toteutettaisiin samalla tavalla voisi planeettamme jopa kestää ihmiskunnan sille aiheuttaman kuorman.

Kuubassa on tapahtunut ihmisoikeusrikkomuksia ja vaikka maa ei mitä ilmeisimmin Pohjois-Korean tasolla olekaan, ei esimerkiksi lehdistönvapaudesta voi juuri puhua. Kauppasaarto toimii tehokkaana syntipukkina ja sen piikkiin voi laittaa myös tehottoman talousjärjestelmän.

 Muutoksia on tapahtumassa, mutta ne ovat hitaita. Toisaalta aggressivinen pohjoinen naapuri pyrkisi mieluusti tukemaan uutta vallankumousta. Ja sellaistakaan enemmistö kuubalaisista ei käsittääkseni toivo.

Toivon näkeväni vielä jonain päivänä Kuuban, jossa sosiaaliturva on edelleen maailman huippua, mutta jossa ihmiset saavat myös ilmaista mielipiteensä vapaasti. Lisäksi toivon, että siellä soi yhtä hieno musiikki kuin Ibrahim Ferrerin levyllä, jolle annan 4,5 tähteä.

Dr. John - In the Right Place (vinyyli)

Pysytään New Orleansissa. Tällä levyllä soittaa melkoinen unelmakokoonpano. Dr. John, oikealta nimeltään Malcolm John "Mac" Rebennack Jr, on saanut taustabändikseen Allen Toussaintin johtaman The Metersin. Levy löysi tiensä hyllyni vasta hiljattain Tukholmasta, mutta olin sen jo aiemmin kuunnellut ja mainioksi havainnut.

Levyn avaava Right Place, Wrong Time funkkaa ehkä kovimmin ikinä. Aivan samoihin sfääreihin ei loppulevy yllä, mutta upeaa New Orleansin R&B:tä ja funkia kuullaan siitä huolimatta. Enpä osaa tätä nyt sen enenpää analysoida, mutta suosittelen ehdottomasti tutustumaan. 4,5 tähteä.

Hurray for the Riff Raff - Small Town Heroes (vinyyli)

Bändeillä on joskus tyhmiä nimiä. Tässä yksi. Tähänkin bändiin tutustuin Uncutin jutun perusteella. Ajattelin hankkia välillä jotain uuttakin musiikkia kuultavaksi etten pelkästään päädy postimerkkeilemään erilaisia Neil Young-bootlegeja tai Bob Dylanin ensimmäisen levyn demoja.

New Orleansissa tehdään upeaa musiikkia. Kaupungin musiikkiperintö on häikäisevä. Kaikille asiasta kiinnostuneille suosittelen katsottavaksi HBO:n hienoa Tremeä. Odotukset  eivät olleet erityisen matalat kun tartuin tähän levyyn.

Levyn kansi ei ole erityisen vakuuttava. Annettakoon se kuitenkin anteeksi. Monilla Youngin ja Bruce Springsteenin parhaista levyistä on hirveät kannet. Musiikillisesti levy kuulostaa todella yllätyksettömältä. Rateyourmusic kuvaa musiikkia alt-countryksi ja contemponary folkiksi, mutta olisin melkein valmis jättämään nuo etuliitteet pois. Blues-vaikutteita olen kuitenkin välillä kuulevani. Oikeastaan hieman harmittaakin miten yllätyksetöntä levyn meno on. Eihän siinä sinällään mitään vikaa ole, mutta tällaista on tehty aika paljon jo aiemminkin.

Sanoituksista löytyy sitten uutta näkökulmaa. The Body Electric kääntää vanhan Down By The River-murhaballadin asetelman uhrin näkökulmaan: "Said you're gonna shoot me down, put my body in the river /Shoot me down, put my body in the river / While the whole world sings, sing it like a song /The whole world sings like there's nothing going wrong".

Vokalisti ja banjoa soittava Alynda Lee Segarra vaikuttaa muutenkin mielenkiintoiselta henkilöltä. Jos nyt Uncutin jutusta oikein muistan niin Segarra karkasi 17-vuotiaana kotoa ja vietti hobo-elämää hieman Woody Guthrien ja kumppien tyyliin kunnes asettui New Orleansiin.

Sääli ettei levy aivan vastannut odotuksia, jotka kieltämättä olivat aika korkealla. Eihän tämä missään nimessä huonokaan ole, mutta seuraava levy voisi ehkä olla aavistuksen omaperäisempi myös musiikillisesti. 4 tähteä siitä huolimatta.