Flaming Lipsin metamorfoosi

Flaming Lips Pitkässä Kuumassa Kesässä 2009.

Flaming Lips-fanit ovat aiemmin tuntuneet jakaantuneen kahteen koulukuntaan: Clouds Taste Metalliciin huipentuneeseen Syd Barrett-vaikutteisen kitarapsykedelian kannattajiin, sekä sen jälkeisistä, enemmän poppiin kallellaan olevista ja jollain tapaa soundtrackmaisista, Soft Bulletinista ja Yoshimi Battles The Pink Robotsista hullantuneisiin. Nykyisin saattaa tosin olla muodostunut myös uusi koulukunta, jotka vannovat Emryonicista alkaneeseen soundiin, josta tulee mieleen lähinnä elektroambientista innostunut bändi tulkitsemassa Miles Davisin Bitches Brewta paidat housuissa.

No okei, annetaan tämän olla viimeinen joku-soittamassa-jotain-klassikkolevyä-jotain-housussa -tyyppinen vertaus tällä erää. Joka tapauksessa melko kauas on tultu niistä ajoista, kun Flaming Lips tuntui Wayne Coynen johdolla onnistuneen herättämään hippisukupolven jo kertaalleen hautaamaan kaiken pahan karkoittavan yhteisöllisyyden henkiin. Puvuntakkinsa keikan aikana läpimäräksi hikoillut tyylikkäästi harmaantunut hieman hullu, mutta lempeä hippiprofessori Coyne kehotti yleisöä nousemaan kaiken ikävän yläpuolelle yhtymällä Yoshimin yhteislauluun. Maailman ei luvattu muuttuvan, mutta kivalta se kuitenkin tuntui. Valtavan läpinäkyvän muovikuplan sisään ahtautunut, yleisön kannateltavaksi antautunut Coyne tuntui ratsastavan aallon harjalla kaikkea pahaa vastaan.

Kukaan tuskin on kuvannut unelman hajoamista yhtä koskettavasti kuin Hunter S. Thompson Fear and Loathing in Las Vegasissa: "There was a fantastic universal sense that whatever we were doing was right, that we were winning... And that, I think, was the handle — that sense of inevitable victory over the forces of Old and Evil. Not in any mean or military sense; we didn't need that. Our energy would simply PREVAIL. There was no point in fighting — on our side or theirs. We had all the momentum; we were riding the crest of a high and beautiful wave...  So now, less than five years later, you can go up on a steep hill in Las Vegas and look West, and with the right kind of eyes you can almost see the high water mark — that place where the wave finally broke, and rolled back.”

Flaming Lipsin unelma tuntui alkavan murentua Wayne Coynen vuonna 2012 erottuaan puolisostaan. Lempeä hippiprofessori oli muuttumassa vanhaksi likaiseksi mieheksi. Ikään kuin analogiana 60-lukua seuranneelle kovien huumeiden 70-luvulle, ajautui Coynekin kovempien huumeiden pariin. Näin ainakin haastatteluiden mukaan. En ole tällä vuosikymmenellä käynyt Flaming Lipsin keikalla, mutta uusimpia levyjä kuunnellessa on vaikea uskoa, että lavalla enää nähtäisiin hymyileviä aurinkoja ja teletappeja.

Parin enemmän noiseen, ambienttiin ja krautrockiin kallellaan olevan albumin, sekä kummallisen With a Little Help From My Fwendsin Beatles-uudelleenversioinin jälkeen Flaming Lips julkaisi tänä vuonna jälleen hieman ehkä enemmän poppiin kallellaan olevan Oczy Mlodyn. Synkkyys on toki aina ollut osa Flaming Lipsin musiikkia ja muistuttaahan esimerkiksi Yoshimin Do You Realize?? elämän rajallisuudesta: "Do you realize, oh, oh, oh? / Do you realize that everyone you know / Someday will die?".

Oczy Mlodylla Yoshimin ja Soft Bulletinin kevyt hippipsykedelia on kuitenkin korvaantunut astetta rankemmalla tripillä: "At first there should be unicorns / The ones with the purple eyes, not the ones with green eyes / Whatever they give them, they shit everywhere / And it would be great if the moon was almost down / Like in a very red/orange state / Let's leave it like that for at least three hours, / Hovering just above the horizon / And if the police show up, / We will give them so much money that they can retire from their shitty, / Violent jobs and live the greatest life they've ever lived / And we will be high and the love generator will be turned up to its maximum / And we’ll get higher, when at last, / The sun comes up in the morning and we will collapse under the weight of the ancient earth / And it will be inside me and it will be inside you / And it will be the end of the world and the beginning of a new love".

Mukana levyllä on aiempaa enemmän myös elektronisia sävyjä. Nigdy Nie (Never No) tuo jollain tapaa mieleen Pulpin This Is Hardcoren. Viattomuus alkaa olla ohitse, mutta bileet ovat yhä käynnissä. Toivottavasti ne tuovat Flaming Lipsit jonain päivänä taas Suomeenkin keikalle.

Wayne Coyne lähestymässä kuplassaan vuonna 2009.

Keikkamuistoja 14 vuoden takaa: The Raveonettes Provinssissa 2003

Ekaa kertaa isolla festarilla. 2001 olisi ollut Manic Street Preachers, mutta työvuorot estivät festaroinnin. 2002 meni armeijan kurkkusalaateissa, mutta 2003 löytyi viimein saman henkistä seuraa ja aikaa korkata tämä perinteikäs seinäjokinen festivaali. Siitä lähtien on erilaisia festareita sitten tullutkin kierrettyä. Nykymeiningistä poiketen omia juomia sai tuohon aikaan viedä festarialueelle tuopeissa, joiden määrää ei oltu erikseen rajoitettu. Eräs, siinä vaiheessa jo aavistuksen huonovointinen seurueemme jäsen yrittikin kuljettaa muistaakseni neljää tuopillista lonkeroa sillä seurauksella, että puolet kaatuivat maahan ja yhden säästyneen minä taisin juoda. Sori siitä.

Muistikuvat perjantailta ovat osin jo ajan haalistamat. Teltat pystytettiin sinne hieman kauempana sijainneelle leirintäalueelle. Alun vaivaannuttava hiljaisuus vaihtui hilpeään jutusteluun Blue Nunin huvetessa. Kentin keikkaa tuli muistaakseni kuunneltua jostain hieman kaueampaa, mutta Raveonettesia piti päästä läheltä katsomaan. Audioslaven lopetellassa settiään Seven Nation Armyyn vallitsi yleisössä hetken epätietoisuus siitä, mikä kumpaa keikkaa tässä nyt seurataan.

Raveonettesin aloitettu ei asia jäänyt kuitenkaan epäselväksi, sillä sen verran komeasti kitarat surisivat. Debyytti-EP Whip It On kuultiin muistaakseni yhtä biisiä vaille kokonaan. Mielleyhtymiä tuli niin Suicideen kuin Jesus and the Mary Chainiin, josta jälkimmäinen muuten saapuu tämän vuoden lokakuussa Suomeen keikalle. Jo pidempään kitarasurinaa kuunnelleelle Raveonettes tuskin olisi mitään maailmaa mullistavaa elämystä tarjonnut, mutta minä en tuota ennen ollut kuullut mitään vastaavaa livenä ja keikka onkin jäänyt mieleen yhteänä festarin parhaista.

Myöhemmin tuli vielä koettua kylmiä väreitä Massive Attackin keikalla, saatua vammoja vieressä hyppivien kyynärpäistä ja tupakista Queens of the Stone Agen keikalla sekä vänkytettyä jotain typerää At The Drive-Inistä bändin jäsenille Spartan keikan jälkeen. Myös Liekin sunnuntaiaamuinen varsin krapulaisen oloinen setti on jäänyt mieleen.

Lokit ja Litku Klemetti @ Doris 7.4.2017

Blogin päivityksessä on ollut pitkäksi venähtänyt tauko, mutta yritetään jälleen uudestaan. Levyhyllyni lisäksi ajattelin kirjoitella myös näkemistäni keikoista ja muusta mielenkiintoisesta. Aloitetaan viime perjantain keikasta (jolla tällä kertaa oikeasti olin).

Doris ei minulle keikkapaikkana ollutkaan ennestään mitenkään erityisen tuttu. Toki siellä on joskus tullut iltaa vietettyä, mutta hieman hataran muistini mukaan en ole ollut siellä aiemmin keikkaa katsomassa. Nettisivutkin ovat asian suhteen melko vähäsanaiset. Ennakkolippuja ei myöskään ilmeisesti ole saatavilla. Ilahduttavasti monet keikat ovat jo pidemmän aikaa alkaneet ihmisten aikaan, joten Doriksen käytäntö, jossa kahden bändin illoissa soitto alkaa 23.30, tuntui hieman hankalalta. Jaksaako sitä perjantaina muka noin myöhään valvoa?

Pakko oli kuitenkin yrittää. Ensin lapset unille ja sitten pakollisen kahvitankkauksen jälkeen hetkeksi tuttua tapaamaan Tenttiin. Enpä ollutkaan aiemmin huomannut miten hyvät näköalat baarista on Tampereen ytimeen. Sekä näyttävästi valaistut Tullintori, että Tornihotelli näkyvät esteettömästi hieman nuhjuisilta nahkatuoleilta. En oikein tykkää käydä keikoilla yksin, mutta koska en saanut ketään houkuteltua mukaan, rohkaisin mieleni ja lähdin katsomaan tilannetta hieman klo. 23 jälkeen. Mistään ryysiksestä ei vielä siinäkään vaiheessa voinut puhua, mutta katsoin silti parhaaksi astella sisään Dorikseen.

Paikka olikin jo suhteellisen täynnä. Lava oli ylätason baaritiskin toisessa päädyssä, mikä teki tunnelmasta suomalaisittain melko ahtaan. Lokit olivat juuri aloittelemassa ja ehdin juuri ostaa oluen ennen kuin soitto alkoi. Ihan hyvää indierokkia ja erityisesti ilahduin biisistä, jossa tapailtiin jonkun Neil Youngin biisin väliosaa. En vaan saanut päähäni minkä. Samaa asiaa näyttivät pohtivan myös edessäni seisoneet Räjäyttäjät-yhtyeen kitaristi ja basisti. Seuraavana aamuna sain päähäni myös Youngin biisin: Words.

Litku Klemetti ja Tuntematon Numero olivat kuitenkin se juttu, miksi olin päättänyt uhmata jatkuvasti päälle painavaa univelkaa ja raahautua paikalle aikaan, jolloin normaalisti olen jo sikeästi nukkumassa. Kävin arpomassa baarin suppeasti valikoimasta vielä toisen pullo-oluen ja päätin asettua ahtauden uhallakin hieman lähemmäs lavaa. Bändillä näytti alkuun olevan jonkinlaista pientä soundiongelmaa, mutta lopulta lauantain puolella soitto pääsi alkamaan.

Keikan alusta mieleeni tulivat lähimpinä vertailukohteina  suomalaisen tee-se-itse-Velvet Underground-rokin bändit eli lähinnä Noitalinna Huraa ja 22 Pistepirkko. Mielikuvaa vahvistavat ehkä myös VU:n banaanilevyn takannen kuvaa muistuttaneet psykedeeliset valot. Jossain kolmannen/neljännen biisin kohdalla tunnelma kuitenkin vähän lässähti. Bändi taisi soittaa uudempia biisejä ja tunkeuduin baaritiskille ostamaan vielä yhden lonkeron. Takaisin paikalleni palatessani luulin hetken astuneeni jonkun varpaille ja olin jo pyytämässä anteeksi, kun huomasin, että kyseessä olikin lattiassa kulkenut lista. Touhuni saattoi ehkä näyttää sivullisista hieman oudolta, vaikka tuskinpa sitä kukaan huomasi...

Litkulla ja kumppaneilla olisi minusta ollut keikkasetin verran hyviä/loistavia biisejä, joten mieluummin olisin niitä kuullut. Toki voi olla niinkin, että artisti itse on kyllästynyt vetämään Horror 15 biisejä, mutta mieluusti olisin kuullut etenkin sanoitukseltaan varsin onnistuneen Kimaltavan mekon. Kova meininki loppuu olisi jotenkin sopinut keikan päätösbiisiksi. Nyt kun noita ei kuultu, niin keikan henkilökohtaiseksi kohokohdaksi nousi Progetyttö, joka jotenkin tuo mieleeni omat kokemukseni pikkukaupungin lähes ainoana 60-luvun psykedeliarokista innostuneena poikana.