Tämänkin levyn julkaisusta on ehtinyt vierähtää jo 46 vuotta. Viime syksynä levystä julkaistiin juhlapainos, joka tosin meni ainakin itselläni täysin ohi. Liekö Lou Reedin poismeno hillinnyt suurimpia juhlia vai enkö muutoin vaan tavoittanut uutista.
Vaikka olen useasti vannonut etten hanki levyhyllyyni enää yhtään jo valmiiksi omistamaani levyä, niin taas kerran tuli lupaus rikottua. White Light / White Heatin Deluxe-painoksessa minua kiehtoi tietysti levyn remasterointi, sillä alkuperäinen cd-julkaisu on kuulostanut ehkä aavistuksen tunkkaiselta. Lisäksi todellinen porkkana oli kakkoslevyn live vuodelta 1967. Pikaisen Spotify-koekuuntelun perusteella nauhoituksen äänenlaatu vaikutti riittävältä, joten päätin marssia levykauppaan.
Olin ajatellut ostaa levystä vinyyliversion, mutta pian minulle selvisi ettei siltä löydy lainkaan liveä. Niinpä päädyin sitten cd-versioon. Joskus nuorempa Velvet Undergroungiin tutustuessani en oikein ymmäränyt White Light / White Heatin hienoutta, mutta nyttemmin se on minulle auennut. Kyseessä on muuten ainoa Velvet Undergroundin neljän alkuperäisjäsenen tekemä studiolevy. Mainiota kokeellista noise-proto-punkia.
Bonusbiiseistä parhaiten jäi mieleen Hey Mr. Rain, joka ei häviä lainkaan alkuperäisellä levyllä julkaistuille biiseille. Liven parasta antia on ehkä Run Run Run. Myös I'm Waiting for the Manista kuullaan hyvä versio, joka poikkeaa myöhemmistä bändin keikoilla soittamista versioista siinä, että (jos en nyt aivan väärin kuule niin) tässä versiossa Cale hakkaa levyversion tapaan kosketinsoitintaan ja Tucker komppaa tätä jonkinlaiselle perkussiosoittimella (olisikohan tamburiini tai joku vastaava). Myöhemmillä versiolla Cale ei enää ole mukana ja biisin luonne muuttuu enemmän kitaravetoiseksi ja lisäksi Tucker soittaa rumpukomppia. Tämä johtaa siihen, että biisin intensiteetti kärsii hieman, mutta toisaalta osa näistä myöhemmistäkin versioista on hyviä. Ainakin niin kauan kun Moe Tucker soitti Velvet Undergroundissa.
Liven äänenlaatu ei tietenkään vastaa nykystandardeja ja välillä äänenvoimakkuus vaihtelee melko suuresti. Lisäksi Lou Reedin vokaalit kuulostavat välillä häiritsevänkin voimakkailta ja säröytyviltä. Sister Ray alkuperäisen Velvetin soittamana liveversiona vaikuttaa mahtavalta idealta, mutta eipä ole studioversiota voittanutta. The Gift kuullaan pelkkänä instrumentaaliversiona. Voi tietysti olla ettei biisin "sanoitusta" oltu tässä vaiheessa edes vielä kirjoitettu.
Kokonaisuudessaan Deluxe-painos on varsin hyvä, muttei mikään välttämättömyys muille kuin todellisille VU-faneille. 4,5 tähteä olen valmis antamaan sekä alkuperäiselle White Light / White Heatille, että tälle Deluxe-versiolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti