Live at Max's Kansas City on nauhoitettu kesällä 1970. Alkuperäisestä Velvet Undergroundista ei tässä vaiheessa ollut jäljellä enää kuin Lou Reed ja Sterling Morrison. Tällä nauhoitteella korvaan pistää erityisesti Moe Tuckerin vaihtuminen Billy Yuleen. Etenkin 60-70-lukujen vaihteen yleisönauhoituksilla Tuckerin pelkistetty, ilman symbaaleita soitettu komppi uppoaa mukavasti muun musiikin sekaan kun taas Billy Yulen perinteisempi rummutus tuntuu liiankin keskeiseltä ja rikkoo biisien dynamiikan: aivan kuin muu bändi soittaisi jossain nurkassa ja keskellä lavaa olisi rumpali vetämässä komppia. Lisäksi olen tottunut kuulemaan Velvetin kolmen ekan levyn biisit Tuckerin komppaamana, joten uudet versiot kuulostavat siinäkin mielessä kummallisilta.
Biisivalinnat ovat suhteellisen yllätyksettömiä. Parhaat versiot kuullaan ehkä Loadedin biiseistä, joiden studioversioissakaan ei enää ole Tuckeria rummuissa. Pale Blue Eyesista kuullaan muistaakseni aika huono versio, mutta Candy Says on hyvä. Ikävä kyllä jo vuonna 1970 ihmiset ovat käyneet keikoilla keskustelemassa omista asioistaan kesken biisien ja tämä nauhoitus ikuistaa miehen ja naisen lässyttämässä kesken Candy Saysia jostain leffasta. Jotenkin kuvaavaa, että vaikka Lou Reed spiikkaa biisin suosikikseen, niin yleisö ei jaksa keskittyä. Some Kinda Lovesta kuullaan peräti 11 minuutin versio, mutta jotenkin en jaksanut biisin jamittelusta innostua.
Max's Kansas City on kohtuullisen hyvä live ja tuo Velvet Underground-fanin levyhyllyyn yhden näkökulman lisää. Satunnaiselle Velvet-kuulijalle en sitä suosittele. 3,5 tähteä.
Tämän levyn ostin muistaakseni Berliinistä kymmenisen vuotta sitten. Omistin jo normaaliversion levystä, mutta lukuisat bonusbiisit houkuttelivat. Eivätkä ihan turhaan. Väittäisin, että demoista, outtakeista ja muista vaihtoehtoisista versioista saisi koottua ainakin alkuperäisen levyn tasoisen julkaisun.
Loaded on minusta Velvet Undergroundin selvästi huonoin studiolevy (Squeezea en tässä nyt laske ollenkaan mukaan, muistaakseni se kuulosti aika yhdentekevältä). Levyllä on toki hetkensä, mutta kokonaisuudesta tulee mieleen, että aiempi suunnannäyttäjä on alistunut perässähiihtäjäksi. Jostain syystä Beatles tuntuu levyllä olevan vahvasti läsnä jopa niin vahvasti, että välillä tunnutaan menevän lähes plagioinnin puolelle.
Loadedin parhaat biisit ovat mielestäni yllätyksettömästi Sweet Jane, New Age ja ehkä hieman yllätyksellisemmin (Massive Attackinkin samplaama) I Found A Reason. Viimeksimainitin demoversiokin on muuten kuulemisen arvoinen. Beatlesin sijasta mieleen tulee vahvasti Dylan. Bonusbiiseistä Ocean on ehkä paras. Sääli, että Reedin ensimmäiselle soololle päätynyt versio on muistaakseni aika huono. Myös Ride Into The Sun on hyvä ja Satelite Of Lovesta kuullaan myös jo demoversio. Myös parista Berlinille päätyneestä biisistä kuullaan demot: Oh Jim on vielä nimeltään Oh Gin, mutta Sad Song on saanut jo lopullisen nimensä.
Fully Loaded on ihan pätevä kokoelma biisejä, mutta en oikein ymmärrä miksi Velvet Undergroungin piti yrittää tehdä hittilevyä. Ei tosin ilmeisesti ymmärtänyt Lou Reedkaan, joka jätti Velvet Undergroundin pian levyn nauhoittamisen jälkeen jo ennen kuin sitä oli edes julkaistu. John Cale ja Moe Tucker olivat häipyneet jo aiemmin. Tälle versiolle levystä annan 4 tähteä. Alkuperäinen ansaitsee puolikkaan vähemmän.
Jatketaan Lou Reed-sessioita siirtymällä Samettimetroon. Ensimmäisenä on vuorossa ns. vihreäperse-live, joka sijoittuu Velvet Undergroundin uralla ilmeisesti nimettömän kolmoslevyn jälkeen, mutta ennen Loadedia. Levy on ilmeisesti alunperin julkaistu yhdessä paketissa, mutta vaikka itse omistan äänitteen kahtena erillisenä levynä, käsittelen sen nyt kokonaan kerralla.
Kansi ei ole ehkä komeimmasta päästä, mutta jää ainakin mieleen. Ensimmäisenä ajatuksena mieleen tulee, että rauhoittavia on vissiin nautittu. Etenkin ensimmäisen levyn alkupuolella meininki on välillä todella rauhallinen. Sweet Jane ja etenkin New Age hakevat vielä muotoaan ja sanoituskin on ainakin jälkimmäisessä vielä melko erilainen kuin lopullisessa levyversiossa. Mukana on myös pari Velvetin Undergroundin virallisille levyille päätymätöntä biisiä: We're Gonna Have a Real Good Time Together, Lisa Says, Sweet Bonnie Brown / It's Just Too Much ja Ocean (josta muuten on Loadedin deluxe-painoksella parikin hyvää versiota, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää).
Kakkoslevy on sitten jo hieman rokkaavampi ja muutenkin parempi. Pale Blue Eyesin livetulkinta on hieno ja myös White Light / White Heatilla päästään kunnolla asiaan. I'll Be Your Mirrorista kuullaan myös hyvä veto. Studiversiossahan vokaaleissa on Nico ja wikipedia tietää kertoa, että "The members of the band enjoyed her particular performance on the song
so much that after she left the band in late 1967, live vocals for the
song were done imitating Nico's accent". Niin tälläkin versiolla.
Äänenlaatu ei tietenkään ole studiotasoa, mutta riittävän hyvä. Kansivihko on erittäin pelkistetty ja mielelläni olisin lukenut esim. missä ja milloin biisit on nauhoitettu. Mutta hyvä tämä on näinkin. Ykköslevylle annan 3,5 ja kakkoslevylle 4 tähteä.
Lou Reedin kuolesta tulee kohta kuluneeksi vuosi. Sen ja tulossa olevan Lou Reed-iltaman vuoksi olen viime aikoina kaivanut miehen levytyksiä työmatkalla kuunneltavaksi. Päätin aloittaa urakan NYC Man-kokoelmasta.
NYC Man kattaa lähes koko Lou Reedin uran. Ymmärrettävistä syistä aika monta loistavaa biisiä on kuitenkin jouduttu jättämään kokoelman ulkopuolelle. Aika monesta Velvet Undergroundin biisistä on myös mukana selvästi alkuperäistä versiota huonompi Lou Reedin soolo-live. Enpä toisaalta nyt keksi yhtään Velvetin biisiä, joka olisi bändin itsensäkään esittämänä levyversiota parempi livenä, mutta NYC Manin versiot White Light/White Heatista (muistaakseni Rock n Roll Animalin versio) ja Heroinista eivät kyllä tee oikeutta biiseille. Sen sijaan I'll Be Your Mirrorista on mukana muistaakseni ihan pätevä tulkinta.
Berlin-biisien niputtaminen yhteen toimii ja muistan taas samalla kuinka hyvä kyseinen levy onkaan. Kill Your Sonsista on mukana hyvä live (muistaakseni Live In Italylta). Kakkoslevyn alkupuoli sisältää muistaakseni hieman keskinkertaisempaa antia, mutta puoliväliin sijoitetut "hitit" Coney Island Baby, Perfect Day ja Satellite of Love ilahduttavat jälleen sydäntä. Tosin yllättyin ehkä hieman siitä etten innostunut niistä kuitenkaan sen enempään. Kokoelman päättävä Pale Blue Eyes on kuitenkin edelleen parasta ehkä koskaan.
Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat suhteellisen tavallista rakkauslaulua, vaikka jo ensimmäisessä säkeistössä Lou hieman naarmuttaa pintaa: "Sometimes I feel so happy, / Sometimes I feel so sad. / Sometimes I feel so happy, / But mostly you just make me mad. /
Baby, you just make me mad." Kolmannessa säkeistössä sanoitus lähtee sitten jo aivan omille raiteilleen "If I could make the world as pure and strange as what I see, / I'd put you in the mirror, / I put in front of me." Neljäs säkeistö on melkeinpä suosikkini: "Skip a life completely. / Stuff it in a cup. / She said, Money is like us in time, /It lies, but can't stand up. / Down for you is up." Mahtavaa lyriikkaa. Viimeinen säkeistö vetää sitten viimeistään maton pahaa-aavistamattoman kuulijan jalkojen alta: "It was good what we did yesterday. / And I'd do it once again. / The fact that you are married, / Only proves, you're my best friend. / But it's truly, truly a sin." Kaiken kruunaa hieno ja vähäeleinen tulkinta. En koskaan unohda miten kuuntelin tätä biisiä Oulussa pienessä soluasunnossani edellisen illan juhlinnan herkistämässä tilassa sateen piiskatessa ikkunaa.
Kokoelmalle 3,5 tähteä ja Pale Blue Eyesille täydet viisi.
Tässäpä vasta paholaisen musiikkia. Jussi Niemeä vapaasti lainatakseni: en tiedä mitään voodosta, mutta tunnistan kyllä kun törmään siihen. Tällä levyllä voodoo kuuluu. Rateyourmusic kutsuu tätä New Orleans R&B:ksi ja psykedeeliseksi rokiksi. Jos nyt itse yrittäisin tätä levyä johonkin luokkaan sijoittaa niin jonkinlaisen spiritual-funk-termin varmaan yrittäisin lanseerata.
Levyn tunnelma on aivan omaa luokkaansa, enkä edes yritä nyt sitä sanoin sen tarkemmin enää kuvailla. Suosittelen laittamaan levyn soimaan, vetämään verhot eteen ja silmät kiinni. Eipä aikaakaan kun Tohtori kuljettaa sinut Louisianan höyryävin rämeiden poikki paikaan, josta et ehkä halua enää palata takaisin...
Tässäpä vasta riemastuttava levy. Kyseessä on mainion Sublime Frequenciesin Radio-sarjan julkaisu ja vieläpä sieltä parhaasta päästä. Levy toimii useammastakin eri syystä. Ensinnäkin mukana olevat biisit ovat hyvää 60-luvulta kuulostaa poppia (mukana taitaa olla myös versio Beatlesien Hard Days Nightista) ja tällä julkaisulla äänikollasimaisuus toimii ja tukee kokonaisuutta. Jostain syystä tätä levyä tulee usein kuunneltua ruuanlaittomusiikkina. Suosittelen tutustumaan. 4,5 tähteä.
Tassili on Tinariwenin kuudes levy. Rateyourmusic tietää kertoa bändin jäsenten taistelleen aiemmin Tuareg-kapinallisina, mutta nyttemmin AK-47 on vaihtunut sähkökitaraan. Tosin tällä levyllä sähkökitarakin tuntuu vaihtuneen usein akustiseen kitaraan.
Tinariwenia kehutaan kovaksi livebändiksi, mutta valitettavasti en ole koskaan nähnyt bändiä keikalla. Kolme levyä sen sijaan omistan ja itse asiassa päädyin Tassilin omistajaksi hieman vahingossa. Olin tilannut Äxästä bändin uusimman eli Emmaarin, mutta yllätykseni sainkin Tassilin. Ilmoitin sähköpostilla väärästä levystä, mutta kun vastausta ei alkanut kuulua päätin kuunnella Tassilin. Lopulta kyllästyin odottamaan marssin lähimpään Äxään ostamaan Emmaarin vinyylinä. Samana päivänä sähköpostiini oli sitten viimein vastattu ja minulle oli pistetty Emmaar myös cd:nä postiin (tosin vinyylinkin mukana tuli cd). Lopulta homma ratkesi niin, että palautin Emmaar-cd:n ja pidin Tassilin, sillä olin jo ehtinyt havaita senkin hyväksi.
Tassili esittelee hieman akustisemman Tinariwenin, mutta muutoin tutut elementit ovat tallella. Tältäkin levyltä löytyy Imidiwan-alkuinen biisi (Imidiwan Win Sahara), jossa tuntuu olevan jälleen kerran sama sävellys kun muidenkin levyjen Imidiwan-biiseissä. Tai sitten muistan vaan väärin. Neljäntenä kuultava Ya Messinagh yllättää. Levyllä kuullaan torvia, jotka intoutuvat välillä jopa lähes freejazzmaiseen menoon.
Kokonaisuuten Tassili on hyvä, muttei yllä aivan bändien parhaiden levyjen tasolle. Aman Imania en muuten ole vielä kuullut lainkaan ja se vaikuttaa ainakin kuvauksena (lähes funk-rockia) perusteella mielenkiintoiselta. Tassilille annan 3,5 tähteä.
Löysin hiljattain netistä uutisen, jonka mukaan Neil Young suunnittelee uutta levyä. Miehen viralliset kotisivut eivät tästä mitään ainakaan vielä tiedä, mutta Who's Gonna Stand Up löytyy kuunneltavaksi. Hyvältä kuulostaa! En löytänyt nyt levystä kertovaa uutista, mutta muistelisin, että sinfoniaorkesterikin mainittiin.
Rolling Stonen sivuilta löysin sen sijaan Ponchon haastattelun: Neil Young Guitarist Poncho Sampedro Wants One Last Crazy Horse Tour. Toivotaan, että kiertua toteutuu. Sääli tietysti jo kiertue jää viimeiseksi, mutta aika vanhoja miehiä kaikki tietysti ovat. Haastattelu selvensi myös muutamaa keikalla minua ihmetyttänyttä asiaa.
Eilen tuli myös kolman osa Sami Yaffan Sound Trackerista. Sarjan tässä osassa keskityttiin Brasilian pohjoisosien musiikkin, lähinnä ilmeisesti Recifeen. Keskittyminen yhteen kaupunkiin oli varmaankin ihan hyvä päätös, sillä yhdessä jaksossa ei varmasti olisi ollut aikaa kattaa koko Brasilian musiikkiskeneä. Tyyleistä mielenkiintoisimpana jäi ehkä mieleen Mangue Bit, joka pitänee joskus ottaa tarkemman tutustumisen kohteeksi. Aiemmin olen kuunnellut lähinnä vain Tropicáliaa.
Nyt kun uusien cd-levyjen myynti on romahtanut, puskevat levy-yhtiöt kilpaa ulos erilaisia arkistojen aarteita. Mutta mikäs siinä jos laatu on samaa luokkaa kuin tämän mötkön kohdalla.
Levystä on tarjolla jälleen kerran useampikin erilainen versio: yhden cd:n "normiversio", Blu-ray audio, johon on kuitenkin syystä tai toisesta ujutettu mukaan video-DVD ja hankkimani 3 cd + DVD-versio. Tuota yhden cd:n versiota en oikein voi kenellekään Young-fanille erityisesti suositella, sillä siltä on jätetty kaikki Youngin mielenkiintoisimmat vedot pois.
CSNY 1974 sisältää useammankin (käsittääkseni) ennen julkaisemattoman Young-biisin. Tällaisia ovat mm. Traces, lyhyt Nixon-hupsuttelu Goodbye Dick, Love Art Blues, Hawaiian Sunrise ja Pushed It Over the End. Lisäksi mukana on vain vinyylinä aiemin julkaistulta Time Fades Awaylta löytyvä Don't Be Denied. Musiikikillisesti mielenkiintoisinta antia ovat On The Beachilta löytyvät Revolution Blues ja On the Beach. Etenkin viimeksimainitussa Stillsin blues-kitarointi luo melkoisen kontrastin muun bändin soittoon. Kertaalleen Young tuntuu jopa keskeyttävän Stillsin jamittelun alkamalla laulamaan säkeistöä soiton päälle. En yleensä oikein pidä Stillsin soitosta, mutta jotenkin kummasti se tuossa toimii.
Youngin aiemmin julkaisemattomista biiseistä paras on ehkä Pushed It Over the End. Muutoin "uudet" biisit eivät ole ehkä mitään kadonneita klassikoita, mutta ihan hyviä kuitenkin. Vaikka Young on muistelmissaan kritisoinut kiertuetta siitä, että muusikot olivat kaukana yleisöstään, on esitysten taso ainakin tämän julkaisun perusteella ollut varsin mainio.
Kappaleet on jaettu kolmelle levylle siten, että ykköslevyn aluksi kuullaan bändin tunnetuimpia biisejä, sitten vähän tuntemattomampia. Ykköslevyn ei-Young-biiseistä ehkä paras on Stillsin Black Queen, joka tuo mieleen ajoittain alkupään Led Zeppelinin tai White Stripesin. Kakkoslevy on akustista settiä, joka ainakin minun korvaani kuulosti osin hieman tylsältä. Youngin Mellow My Mind erottuu selvästi edukseen ja myös Beatles-koveri Blackbird sopii yllättävänkin hyvin myös CSNY:n arsenaaliin.
Kolmoslevyn kohokohtia ovat ehdottomasti Youngin biisit, vaikkei Ohiosta aivan yhtä raivoisaa versiota kuullakaan kuin Journey Throught The Pastilla. Myös Nashin Military Madness ja Chicago toimivat ja muutenkin (jopa hieman yllättäen) Nashin biisit erottuvat myös edukseen. Sen sijaan Stillsin hippilyriikat mm. Love the One You're Withilla ja Change Partnersilla tuntuvat olevan aivan eri ajasta ja menevät välillä melkeinpä komiikan puolelle ainakin minun mielestäni.
Kiertueella soittava taustabändi on ilmeisesti ainakin osittain sama, joka soiti mm. Youngin Tonight's The Nightilla ja sanoisin, että harvoin CSNY on saanut taustalleen yhtä sopivaa rytmiryhmää. Kaiken kaikkiaan kyseessä on varsin pätevä julkaisu ja annan kokonaisuudelle 4,5 tähteä, vaikkein DVD:tä ole edes vielä ehtinyt katsoa.
Sitten taas pientä mainosta tähän väliin.
Bob Dylanin Bootleg Series saa jatkoa. Osassa 11 esitellään joko Basement Tapes kokonaisuudessaan tai sitten raakaversiona.
Myös vinyylinen raakaversio on tarjolla. Sen hintakin on aika raaka. Eipä tuo kokonaisversiokaan erityisen edullinen ole. Täytyy nyt vielä miettiä minkä version noista itse hankkisin. Kaipa se täytyy kuitenkin tuohon Completoon taipua... Tiedä sitten saako tuota joskus alennuksesta halvemmalla. Joka tapauksessa Basement Tapes on sen verran kova levytys, että joku noista versioista tullee hankittua. Tuskin vinyylinä kuitenkaan, koska alkuperäisen jo siinä formaatissa omistan.
Maanantaina Yle Teema näytti toisen osan Sami Yaffan Sount Trackers-sarjasta. Tällä kertaa sisältö vastasi odotuksiani. Matkakohteena oli Balkan ja sen musiikki. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi siitä, miten torvet saapuivat Etelä-Balkanin mustalaismusiikkiin 1800-luvulla. Toivottavasti nyt saavutettu laatu säilyy läpi koko sarjan.
Muistelin tässä aamulla töihin pyöräillessäni omia kokemuksiani Balkanilta kymmenen vuoden takaa. Musiikkiin en juurikaan ehtinyt tutustua, mutta Belgradiin kylläkin. Ristelyohjusten jäljet näkyivät silloinkin katukuvassa. Saavuin Belgradiin illan pimentyessä. Pienenä tihkuna alkanut sade oli saamassa kaatosateen piirteitä. Kaupungin ainoaksi hostelliksi mainittu majapaikka oli täynnä.
Saimme kuitenkin ystävälliset ohjeet toisesta majapaikasta, joka sijaitsi hieman syrjemmässä. Kyriilisillä kirjaimilla kirjoitetut kadunnimet tosin haittasivat suunnistusta aika lailla, mutta meitä rohkaistiin kysymään herkästi neuvoa: "everybody will help you". Ja niin auttoivatkin. Serbit vaikuttivat olevan leppoisaa porukkaa, jotka ainakaan kesäaikaan eivät turhaan stressaneet.
Majapaikka löytyi lopulta paikallisen korkeakoulun asuntolasta, joka oli muutettu kesäksi hostelliksi. Oleskelutilassa ystävällinen serbimies tarjosi heti olutta. Harmittaa vieläkin se, etten muistanut tarjoutua maksamaan juomiani oluita. Paikalla olleet jeesusta tai muuta vastaavaa etsimässä olleet jenkit ovat jääneet myös mieleen. Jos ei halua keskustella muiden reissaajien kanssa niin lienee parasta lukittautua omaan huoneeseen.
Toivottavasti saan vielä joskus mahdollisuuden reissata uudelleen Balkanille. Sen verran hyvät muistot reissusta jäi. Seuraavalla kerralla voisi yrittää päästä kuulemaan myös paikallista musiikkia. Ehkei kuitenkaan pelkästään turbofolkia...
