Goat

Ruotsalainen Goat kertoo tulevansa Korpilombolosta Pohjois-Ruotsista. Paikalla väitetään olevan vahvat voodoo-perinteet, jotka liittyvät jotenkin paikalle saapuneeseen noitatohtoriin. Kristinusko kuitenkin tuli ja pilasi kaiken. Goatin muusikot kertovat soitelleensa bändissä jo pienestä pitäen ja bändin kerrotaan olleen kasassa jo vuosikymmeniä. Nykyisellään bändi pitää majaansa Göteborgissa, jossa alkuperäiseen kokoonpanoon on liittynyt uusia soittajia. Kuulostaa ehkä hieman keksityltä.

Goat esiintyy keikoilla aina naamioituneena ja viime aikoina bändi on saanut kansainvälisempääkin huomiota mm. Coachella-esiintymisen myötä. Musiikkia luonnehditaan psykedeeliseksi rokiksi. Itse olen kuulevinani kaikuja myös ainakin pohjoisafrikkalaisesta kitaroinnista. Vapaanpaakin ilmaisua on mukana. Ja rytmisektio on aika isossa roolissa.

Törmäsin Goatiin Uncutin kokoelma-cd:n myötä pari vuotta sitten. Levyltä löytyvä Let It Bleed iski aika lujaa ja hankin World Musicin kuunneltavaksi. Alkuun levy tuntuikin lähes täydelliseltä, mutta yllättävän nopeasti kyllästyin siihen. Viime keväänä vierailin Stupidon levykaupassa hieman ennen sen yllättävää (ainakin minut yllättänyttä) sulkemista.  Mukaan tarttui Live Balroom Ritual vinyyli, joka onkin sitten kestänyt paremmin kuuntelua. Kuunelkaapa muuten Run To Your Mama, jonka loppukarjunta pistää kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

Alkukesästä Facebook-tilini vastaanotti tärkeän sähkösanoman. Neil Young oli tulossa Tukholmaan keikalla elokuun alussa. Samana päivänä näytti olen myös muutakin mielenkiintoista, mukaanlukien Goat. Ei muuta kuin lippuostoksille. Kyseessä oli ilmeisesti bändin ensimmäinen Tukholman keikka aikoihin ja näytön paikka.

Goat esiintyi illan toiseksi viimeisenä ennen Neil Youngia. Aiemmin päivällä Seun Kuti oli yhdessä Egypt 80:n kanssa nostanut fiiliksen kattoon. The Magic Numbers oli tosin nössöillä meiningin pilalle, mutta tarjosi toisaalta tilaisuuden tutustua ruotsalaiseen festari-rose-viiniin hieman lavan edustaa varjoisammassa paikassa. Helle oli viedä voimat. 

Goat veti todella tiukan ja energisen keikan. Naislaulajat säntäilivät ympäri lavaa erilaisten perkussio-instrumenttien kanssa ja muu bändi soitti todella tiukasti yhteen. Kukaan ei edelleenkään paljastanut yleisölle kasvojaan. Kaiken kaikkiaan todella kova keikka, josta otin pienen videopätkänkin. Suttuinen kännykkäkameravideo ei tee keikalle oikeutta, mutta laitan sen nyt silti nähtäville.  

Jos en nyt aivan väärässä ole niin keikalla kuultiin myös pari uuttaa biisiä. Seuraavaksi täytyy bändin menevän studioon ja tekevän sitten kiertueen, joka saisi ulottua myös Tampereelle. Lupaan olla yleisössä.

Billy Bragg & Wilco - Mermaid Avenue Vol. II (cd)

Olipa kerran Woody Guthrie. Nuorena miehenä Woody matkusteli pummilla junilla ja kirjoitteli protestilauluja, jotka kertoivat työväenluokkaan kuuluvien amerikkalaisten köyhyydestä ja sorrosta. Guthrien tunnetuin biisi lienee This Land Is Your Land, jonka mm. Bruce Springsteen ja Neil Young ovat myös levyttäneet. 

Myöhemmin Woody asettui New Yorkiin, jossa hän asusteli Mermaid Avenuella. Hän sairastui Huntingstonin tautiin, joka lienee yksi ikävimmistä sairauksista, mitä maa päällään kantaa. Woody Guthrie ehti elämänsä aikana levyttää melkoisen kasan musiikkia ja mukaan mahtui myös lastenlauluja, fasismin vastaisia lauluja ja tarinoita Amerikan historiasta. Eräs Robert Zimmerman ensimmäiselle levylleen kappaleen Song to Woody ja myöhemmin hänelle ovat tehneet vastaavan kappaleen ainakin David Bowie ja Cat Power.

Woody Guthrien kuoltua jäljelle jäi kasa sanoituksia, joihin kuuluvat sävellykset valitettavasti ovat iäksi hävinneet. Perikunta halusi kuitenkin tuoda nämä kappaleet julki ja tehtävään valittiin Billy Bragg ja Wilco. Olen kuullut väitettävän, että kappaleet olisi pitänyt antaa Dylanille kähistäväksi, mutta mielestäni valinta vaikuttaa onnistuneelta. Ykkösosa oli ainakin jonkinlainen menestys ja niinpä sarja sai jatkoa vuonna 2000.

Olin muistellut ettei tämä kakkososa aivan yllä edeltäjänsä tasolle. Voi toki olla, mutta todella hienoja biisejä tältäkin löytyy. Secrets of the Sea on ehkä levyn paras biisi ja muutoinkin aika täydellinen. Yllättäen tykkäsin tällä kertaa myös akustisemmista kappaleista ja Blood of the Lambin blueskin toimi. All You Fascistsia Billy Bragg on muistaakseni soitellut keikoillaan viime aikoinakin ja se toimii myös levyltä. Siitä tulikin mieleeni, että olin salaa hieman odottanut jonkinlaista yhteisesiintymistä Primaverassa 2007, jolloin sekä Bragg, että Wilco soittivat samalla festarilla. Sellaista ei kuitenkaan nähty, mutta molemmat yhtyeet ovat erikseen soitelleet näiden kahden mainion Mermaid Avenuen kappaleita.

On sääli ettei studiotekniikka ollut 40-luvulla vielä kovin kehittynyttä. Olen usein yrittänyt kuunnella Guthrien alkuperäisiä kappaleita, mutta nautin huomattavasti enemmän näistä "päivitetyistä" versioista. On oikeus ja kohtuus, että Woody Guthrien musiikki on saavuttanut hieman laajempaakin yleisöä ja siitä kiitos kuuluu sekä Dylanille, että Billy Bragg & Wilco-kombinaatiolle. Tälle levylle päädyin viimeisimmän kuuntelun perusteella antamaan jopa 4,5 tähteä.

Lou Reed - Winter at the Roxy: The 1976 L.A. Broadcast (cd)

Sitten välistä juttua jostain hieman uudemmasta hankinnasta. Winter at the Roxy: The 1976 L.A. Broadcast esittelee kuulijalle osan Lou Reedin Roxyn keikasta. Keikasta on ilmeisesti kiertänyt bootleggeja aiemmin ja osalla niistä on kuulemma tätä julkaisua parempi äänenlaatu. Tämän julkaisun ehdottomasti pahimmat puutteet koskevatkin juuri äänenlaatua sekä settilistaa. Pois on tiputettu ainakin (kuulemma) melkoista tuuttausta sisältävä avausjamittelu ja viimeisenä kuultava Coney Island Baby feidaa kesken kaiken. Alkuperäinen ääninauha on ilmeisesti jonkin verran vaurioitunut ja välillä äänenvoimakkuus vaihtelee ja muutenkin laatu vaihtelee. Pääosin se on kuitenkin vähintäänkin siedettävä.

Keikalla kuullaan Loun tuon aikaisen kiertubändin lisäksi myös free jazz trumpetisti Don Cherrya (joka muuten Lou Reedin tavoin kuoli maksasairauteen). Periaatteessa vapaampi meno yhdistettynä Lou Reedin sanoituksiin kuulostaa mainiolta idealta. Tällä levyllä kuultava lopputulos on kuitenkin vaihteleva. Välillä jamittelu toimii ja bändi tuntuu löytävän yhteisen sävelen (esimerkiksi 11 minuuttinen Kicks ja Coney Island Baby, joka kuitenkin valitettavasti katkeaa kesken). Välillä bändi tuntuu sitten soittavan ihan eri biisiä tai muuten vaan hukkaavan punaisen langan jamittelussaan (Waiting For The Manissa esimerkiksi). Olisin myös toivonut kuulevani enemmän vapaata tuuttausta ja esimerkiksi Walk On The Wild Sidessa torvia hyödynnetään kummallisen vähän. 

Winter At The Roxy on mielenkiintoinen lisä Lou Reedin diskografiaan, mutta olisin toivonut hieman perusteellisempaa työtä kansivihkon ja biisijärjestyksen suhteen. Nykyisellään kysessä tuntuu olevan hieman rahastuksenomainen julkaisu. Parhaimmillaan silti oikein mainio levy. 3.5/5 tähteä.

Konono N°1 - Congotronics (cd) ja Young-uutinen

Alkuun Young-päivitys: Neil Young Files for Divorce From Pegi Young, Wife of 36 Years. Aika yllättävää. Toisaalta nyt tuo taannoisen Tukholman-keikan Love To Burn-runttaus tuntuu aika ilmeiseltä. Saas nähdä mitä tästä seuraa...

Sitten aiheeseen. Konono N°1 on Kisnhasan lahja maailman sormipianoyhteisölle. Koska sormipiano ei itsessään ole kovinkaan äänekäs soitin, on bändi väsäillyt itse vahvistimia, joiden läpi soitettuna soundi kelpaa myös länsimaiselle yleisölle. Yhtyeen musiikki pohjaa kuulemma vahvasti perinteiseen bazombo-musiikkiin. Yhtye on perustettu jo joskus 60-luvun lopulla, mutta nykyinen kokoonpano lienee saanut matkan varrella täydennystä.

 Yhtye esiintyi Tampereella 3.3.2011, josta olen kirjoitellut toisaalle seuraavaa:
Tampereen keikka oli aika hämmentävä tapaus. Muulla bändillä näytti olevan ihan hauskaa ja vähälukuinen yleisökin oli mielestä kohtuullisen hyvin mukana, mutta megafonin kautta vahvistettua sormipianoa soittanut mies oli kyllä niin vittuuntuneen oloinen ettei mitään rajaa. Aluksi soitin ei vissiin herran mielestä kuulunut tarpeeksi, sitten hän kai oli tyytymätön mikkiinsä ja pään pudistelu jatkui koko keikan ajan. Tai ainakin siihen saakka kunnes päätin, että puolitoista tuntia riittää minun osaltani ja on aika lähteä nukkumaan että jaksaa aamulla töihin. Kai tuota olisi pidempäänkin jaksanut jos oli tanssinut mukana, mutta mutta... aamulla töihin niin ei voi oluellakaan itseään kauheasti rohkaista jne...  Sen verran kaikki biisit tuntuvat kuitenkin perustuvan saman kompin ympärille ettei minun keskittymiskykyni kauhean paljon yli tunniksi riittänyt.

Nyt kun kuuntelin pitkästä aikaa Congotronicsin on mielipiteeni suurinpiirtein sama. Paradiso on hyvä biisi ja se voisi toimia jossain vastaanottavaisen yleisön tanssipaikassakin, mutta kokonaisuudessaan levyn 50 minuuttia ja 57 sekuntia tuntuvat riittävän mainiosti. Mutta jos onnistuu unohtamaan hetkeksi kaiken tämän paskan, johon lasken kuuluvaksi viikon kestäneen sateen, työviikon, tietöistä johtuvat liikenneruuhkat ja alkavan kaamoksen saattaa silmät sulkemalla ja levyä kuuntelemalla saada pienen aavistuksen siitä, millaiselta saattaisi tuntua istua jossain kadunkulmassa Kinshasassa, jossa aurinko paistaa, ihmiset availevat huurteisia olutpulloja ja roudailevat itsetehtyjä vahvistimia paikalle, sillä bileet ovat alkamassa...

Marc Bolan - Mellow Love EP (12")

Mistäköhän olen tämänkin hyllyyni haalinut? Varmaan jostain levydivarista joskus 90-2000-luvun vaihteessa. Kovin montaa kertaa en ole koko tänä aikana levyä kuunnellut ja en voi väittää olevani mikään Bolan-asiantuntija. Tyrannosaurus Rexiä/T. Rexiä taisi yhden entisen tyttöystävän hyllystä jonkin verran löytyä, mutta en tainnut niitä juuri kuunnella. Tai en ainakaan muista kuunnelleeni.

Mellow Love sisältää neljä biisiä, joista nimibiisi taitaa olla selvästi paras. Glam rockiahan tämä taitaa olla. Mitäs tästä muuta nyt sanoisi... Sen verran taisi tuo eka biisi iskeä kuitenkin, että se piti kuunnella heti toistamiseen. 3.5 tähteä. Jos joku tämän erityisesti haluaa niin ei muuta kuin tarjousta kehiin...

Bruce Springsteen - Human Touch (cd)

90-luvun alussa oli muotia julkaista kaksi cd:tä samaan aikaan. Niinpä työväenluokan tuntoja edellisellä vuosikymmenellä onnistuneesti peilannut Pomo päätti tehdä samoin. Ottamatta lainkaan opiksi esikuviensa virheistä hän päätti päästää ääneen myös tuoreen vaimonsa Patti Scialfa. Valinta oli onneksi suhteellisen onnistunut ja levyn avaava nimibiisi on suhteellisen hyvää Brucea.

Sitten seuraakin jotain hämmentävää. Kesken Soul Driverin mitäänsanomattomuutta kuulen jotain kummaa. Onko se todellakin se mitä luulen? Panhuilu? Voiko olla? En tietä, enkä välitä tarkistaakaan. Uppoudun sen sijaan selailemaan levyn kansivihkoa. Brucen kainalosta näyttää rehottavan melkoinen pusikko. Karvat olivat näköjään in.

Koska karvoissa ja panhuilussa ei ole vielä tarpeeksi niin Bruce päättää luotailla seuraavalla biisillä tuntemuksiaan uudessa roolissaan työväenluokan miljonäärinä. 57 Channels (And Nothin' On) tarjoaa itse asiassa yllättänkin paljon samaistumisen aihetta, vaikken yhtä montaa dollaria ja kanavaa omistakaan. "I bought a bourgeois house in the Hollywood hills / With a truckload of hundred thousand dollar bills / Man came by to hook up my cable TV / We settled in for the night my baby and me / We switched 'round and 'round 'til half-past dawn / There was fifty-seven channels and nothin' on". Ei ole miljonääreilläkään helppoa.

Duunari-Brucen kertoja ei kuitenkaan ratkaise asiaa itkemällä siitä hyväntekeväisyysvastaanotolla shampanjakännissä vaan selvästi maskuliinisemmin: "So I bought a .44 magnum, it was solid steel cast / And in the blessed name of Elvis well I just let it blast / 'Til my TV lay in pieces there at my feet / And they busted me for disturbin' the almighty peace / Judge said 'What you got in your defense son?' / 'Fifty-seven channels and nothin' on'". Huonosti kävi taas, vaikka paska tehdasduuni kituvassa kaupungissa onkin vaihtunut kartanoon silikoonitissien luvatussa maassa.

Loppulevy ei enää valitettavasti herätä yhtä suuria tunteita, mutta hienoa, että näinkin sliipatulla ja tuotetulla levyllä voi tällä tavalla yllättää. Asenteesta 3.5 tähteä ja jää hyllyyn.

Sami Yaffa - Sound Tracker

Katsoin juuri avausjakson kahdeksanosaisesta Sam Yaffan Sound Tracker-sarjasta. Inspiraatio sarjan tekemiseen lähti ilmeisesti taannoista Anthony Bourdainin Suomen vierailusta, jota Yaffa isännöi. Taustalla häärivät vielä Madventures-miehet Riku ja Tunna. Odotukset olivat siis melko korkealla sarjaa kohtaan.

Melko pian käy ilmi, että Sami Yaffa suhtautuu musiikkin melkoisella intohimolla. Olen valmis allekirjoittamaan monia väitteitä, kuten sen että musiikki toimii mainiona terapiana. Olisin ehkä toivonut sukellusta vieläkin syvemmälle New Yorkin erilaisten musiikkityylien pariin, mutta toisaalta ohjelman kestokin asettaa rajoituksensa. Pelkästä New Yorkin musiikkiskenestä voisi varmaan tehdä helposti koko sarjan.

Odotan mielenkiinnolla seuraavia jaksoja hieman eksoottisempiin kohteisiin. Toivottavasti Sami kohtaa matkoillaan paljon erilaista mielenkiintoista musiikkia. Omista reissukokemuksistani parhaiten mieleen ovat ehkä jääneet bolivialainen hautajaiskulkue, joka kuulosti hieman samalta kuin Neutral Milk Hotelin lentsikkalevyn se biisi, jonka nimeä en nyt muista, mutta jos olette levyn kuulleet niin tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Myös intialainen hääkulkue on jäänyt mieleen. Pääsin seuraamaan sitä aika läheltä hyvältä näköalapaikalta kattoterassilta. Voin sanoa, että ääntä kyllä lähti.

Jos Sound Trackerista jäi eka osa näkemättä niin täältä sitä pitäisi päästä katsomaan.

Fleetwood Mac - Dragonfly / The Purple Dancer 7"

Tässä ehkä mielenkiintoisin Record Store Day 2014 julkaisu. Kyseessä on ns. välivaiheen Fleetwood Macin julkaisu. Peter Green oli juuri häipynyt ja Christine McVie oli virallisesti liittynyt bändiin. Muistaakseni levyn biisit löytyvät tämän singlen lisäksi ainoastaan vuoden -72 The Best of Fleetwood Mac-kokoelmalta. 

Musiikkityyli on edelleen bluesia, mutta sävyjä on myös psykedeliasta ja folkista. Molemmat biisit ovat todella hienoja, mutta itse tykkään ehkä aavistuksen enemmän jälkimmäisestä. Hyvä levy joka tapauksessa. 4,5 tähteä.

Ibrahim Ferrer (cd) ja Kuuba

Tämä ei ole kertomus pelkästään Ibrahim Ferresin musiikista vaan myös Kuubasta. Olin jo pitkään halunnut päästä käymään paikan päällä ja vuonna 2007 tähän tarjoutui tilaisuus.

Suomessa oli talvi, mutta Kuubassa lämpöä oli yli 25 astetta. Ensimmäisenä silmään pisti se, ettei mainoksia näkynyt missään. Ei edes kaupoissa. Myös Havannan vanhat jenkkiautot olivat näkemisen arvoiset.

Arvostan ja ihailen kuubalaisten sitkeyttä. Huolimatta vuosikymmenien kauppasaarrosta ja taloudellisesta ahdingosta maassa on pistetty pystyyn kattava koulutus ja terveydenhuolto. 

Suuren pohjoisen naapurin etupiiriin ei olla haluttu alistua. Tietysti nykyisessä (ja silloisessa) järjestelmässä on omat huonot puolensa, mutta pääosin kuubalaiset tuntuivat olen tyytyväisemmän olosia kuin monien muiden köyhien maiden asukkaat.

Ibrahim Ferreriin törmäsin ensimmäisen kerran (kuinkas muutenkaan kuin) Buena Vista Social Clubin mainion levyn kautta. Ferrerin ensimmäisellä soololevyllä kuullaan melko perinteisen kuuloista menoa, joka luokitellaan kategorioihin Son ja Bolero. Jazzistakin on otettu ilmeisesti vaikutteita.

Kuubassa käydessäni en juurikaan ehtinyt tutustua paikalliseen musiikki-skeneen. Kyseessä oli valmismatka ja omatoimiseen palloiluun oli varattu aikaa vain parina päivänä. Jos vielä joskus uudelleen saan tilaisuuden Kuubaan matkustaa niin majoitun ehdottomasti Casa particulareissa, jolloin pääsen ehkä tutustumaan paikalliseen menoon läheisemmin.

Ibrahim Ferrerin musiikki edustaa osittain menneisyyttä. Son ja Bolero elivät kulta-aikaansa ennen Kuuban vallankumousta. Ennen Buena Vista Social Clubin levyjä Ferrer ei ilmeisesti ollut kovinkaan tunnettu. Toisaalta levyltä huokuu ajattoman kuuloinen tunnelma, jollaiseen saattaa kuvitella törmäävänsä edelleenkin missä tahansa Kuubassa.

Ja pyöriihän Tropicana-showkin edelleen vallankumouksesta huolimatta.

Kuubasta puhuttaessa ei voi jättää mainitsematta rommia ja sikareita. Molemmat ovat suorastaan taivaallisen hyviä, vaikka jokaisella kuubalaisella ei parhaisiin laatuihin taidakaan olla mahdollisuutta päästä käsiksi. Väittäisin, että rommin ja sikarien rentouttava vaikutus kuuluu myös saaren musiikissa. 

Myös vallankumous ja anti-inperialismi ovat jatkuvasti läsnä. Toisin kuin monissa muissa sosialisiksi julistautuneissa maissa jälkimmäinen tuntuu olevan muutakin kuin pelkkä sana. Kuuba on osallistunut mm. Angolan sisällissotaan, mutta sodan loputtua Kuuba lähti ja vei mukanaan vain kaatuneet. 

Muutenkaan maa ei ilmeisesti ole juurikaan pyrkinyt vaikuttamaan liittolaistensa sisäpolitiikkan vaan pyrkimyksenä on ilmeisesti ollut lähinnä tukea liittolaisia näiden valitsemilla kehitysurilla. Jenkkien toiminta Väli- ja Etelä-Amerikassa on sen sijaan saanut osakseen voimakasta kritiikkiä.

 

Kuuba tulee kohtaamaan suuria haasteita tulevina vuosina. Lisääntyvä turismi tuo maahan toki lisää vaurautta, mutta asettaa toisaalta kansalaiset eriarvoiseen asemaan. Julkisissa viroissa toimivat opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit ja monet muut eivät pääse käsiksi turistipesoihin, joilla voi ostaa länsimaisia "luksustuotteita", kuten vaikkapa hammastahnaa.

Tästä tulee seuraamaan se, että ainakin osa jättää aiemman ammattinsa ja suuntaa töihin turismin pariin. Toivon silti suuresti ettei maan kattava opetus ja terveydenhuolto vaarannu. Puutteista huolimatta Kuubassa on moni asia tehty toimivaksi niin pienillä resursseilla, että jos koko maailmassa asiat toteutettaisiin samalla tavalla voisi planeettamme jopa kestää ihmiskunnan sille aiheuttaman kuorman.

Kuubassa on tapahtunut ihmisoikeusrikkomuksia ja vaikka maa ei mitä ilmeisimmin Pohjois-Korean tasolla olekaan, ei esimerkiksi lehdistönvapaudesta voi juuri puhua. Kauppasaarto toimii tehokkaana syntipukkina ja sen piikkiin voi laittaa myös tehottoman talousjärjestelmän.

 Muutoksia on tapahtumassa, mutta ne ovat hitaita. Toisaalta aggressivinen pohjoinen naapuri pyrkisi mieluusti tukemaan uutta vallankumousta. Ja sellaistakaan enemmistö kuubalaisista ei käsittääkseni toivo.

Toivon näkeväni vielä jonain päivänä Kuuban, jossa sosiaaliturva on edelleen maailman huippua, mutta jossa ihmiset saavat myös ilmaista mielipiteensä vapaasti. Lisäksi toivon, että siellä soi yhtä hieno musiikki kuin Ibrahim Ferrerin levyllä, jolle annan 4,5 tähteä.

Dr. John - In the Right Place (vinyyli)

Pysytään New Orleansissa. Tällä levyllä soittaa melkoinen unelmakokoonpano. Dr. John, oikealta nimeltään Malcolm John "Mac" Rebennack Jr, on saanut taustabändikseen Allen Toussaintin johtaman The Metersin. Levy löysi tiensä hyllyni vasta hiljattain Tukholmasta, mutta olin sen jo aiemmin kuunnellut ja mainioksi havainnut.

Levyn avaava Right Place, Wrong Time funkkaa ehkä kovimmin ikinä. Aivan samoihin sfääreihin ei loppulevy yllä, mutta upeaa New Orleansin R&B:tä ja funkia kuullaan siitä huolimatta. Enpä osaa tätä nyt sen enenpää analysoida, mutta suosittelen ehdottomasti tutustumaan. 4,5 tähteä.

Hurray for the Riff Raff - Small Town Heroes (vinyyli)

Bändeillä on joskus tyhmiä nimiä. Tässä yksi. Tähänkin bändiin tutustuin Uncutin jutun perusteella. Ajattelin hankkia välillä jotain uuttakin musiikkia kuultavaksi etten pelkästään päädy postimerkkeilemään erilaisia Neil Young-bootlegeja tai Bob Dylanin ensimmäisen levyn demoja.

New Orleansissa tehdään upeaa musiikkia. Kaupungin musiikkiperintö on häikäisevä. Kaikille asiasta kiinnostuneille suosittelen katsottavaksi HBO:n hienoa Tremeä. Odotukset  eivät olleet erityisen matalat kun tartuin tähän levyyn.

Levyn kansi ei ole erityisen vakuuttava. Annettakoon se kuitenkin anteeksi. Monilla Youngin ja Bruce Springsteenin parhaista levyistä on hirveät kannet. Musiikillisesti levy kuulostaa todella yllätyksettömältä. Rateyourmusic kuvaa musiikkia alt-countryksi ja contemponary folkiksi, mutta olisin melkein valmis jättämään nuo etuliitteet pois. Blues-vaikutteita olen kuitenkin välillä kuulevani. Oikeastaan hieman harmittaakin miten yllätyksetöntä levyn meno on. Eihän siinä sinällään mitään vikaa ole, mutta tällaista on tehty aika paljon jo aiemminkin.

Sanoituksista löytyy sitten uutta näkökulmaa. The Body Electric kääntää vanhan Down By The River-murhaballadin asetelman uhrin näkökulmaan: "Said you're gonna shoot me down, put my body in the river /Shoot me down, put my body in the river / While the whole world sings, sing it like a song /The whole world sings like there's nothing going wrong".

Vokalisti ja banjoa soittava Alynda Lee Segarra vaikuttaa muutenkin mielenkiintoiselta henkilöltä. Jos nyt Uncutin jutusta oikein muistan niin Segarra karkasi 17-vuotiaana kotoa ja vietti hobo-elämää hieman Woody Guthrien ja kumppien tyyliin kunnes asettui New Orleansiin.

Sääli ettei levy aivan vastannut odotuksia, jotka kieltämättä olivat aika korkealla. Eihän tämä missään nimessä huonokaan ole, mutta seuraava levy voisi ehkä olla aavistuksen omaperäisempi myös musiikillisesti. 4 tähteä siitä huolimatta.

Tom Petty and the Heartbreakers - The Live Anthology (cd-boksi)

Sitten välillä vähän uudempien levyhankintojen pariin. Tom Pettyn & The Heartbreakersin suhteen olen aikamoinen noviisi. Damn the Torpedoes tuli hankittua vasta muutama vuosi sitten. Alkuun en innostunut levystä mitenkään suuresti, mutta pikku hiljaa levyn hienous selvisi ja nykyisin pidän sitä yhtenä levyhyllyni parhaista kokonaisuuksista.

The Live Anthologyyn tutustuin alunperin Playstationin Guitar Heron myötä. Netistä pystyi lataamaan muutaman levyn biisin soitettavaksi ja vaikka versiot kuulostivat hyviltä, en vielä tuolloin hankkinut levyä kokonaisuudessaan kuultavaksi. 

Selailin kesälomalla Uncutia, jossa oli arvosteltu Pettyn ja Heartbreakersin uusin levy. Samassa yhteydessä mainittiin Live Anthology. Levyä taidettiin kehua yhdeksi bändin parhaimmista. Pitähän se viimeinkin saada kuunteluun. Etenkin kun sen sai netistä tilattua melko edullisesti.

Boksia tarkastellessa huomio kiinnittyy biisijärjestykseen. 80-, 90- ja 2000-luvun livevedot ovat sekaisin kaikilla neljällä levyllä. Miten tuollainen ajallinen sekoitus voi toimia? Olin toivonut 80-luvun vetoja omalle levylleen, jotta muut voi sitten myöhemmin vaikka skipata kokonaan. Nyt se ei onnistu. Onneksi biisimateriaali on vahvaa ja välillä vuosikymmenen vaihtumista ei edes huomaa. Suurin osa klassikkobiiseistä on mukana ja on aika yllättävää huomata miten lähes kaikki biisit kuulostavat livenä vähintäänkin yhtä hyviltä kuin studioversiona. Se on aika harvinaista. 

Mukana on blues-kovereita, joiden joukosta löytyy hieman yllättäen myös hieno versio varhaisen Fleetwood Macin Oh Wellista. Upeat versiot kuullaan myös Long After Darkin
Straight Into Darknessista, jonka myötä innostuin kuuntelemaan myös studioversion ja itse asiassa koko Long After Darkin. 2000-luvun vedoista parhaiten on ehkä jäänyt mieleen yli 12 minuutin versio It's Good to Be Kingista. Oli myös hätkähdyttävää tajuta, että Southern Accents on alunperin Tom Pettyn biisi. Olen jotenkin yhdistänyt sen niin vahvasti Johnny Cashiin, joka koveroi sen Unchained-levylleen. Tuollakin versiolla taidetaan muuten kuitenkin kuulla Tom Pettyn ja Heartbreakersin soittoa.

Kokonaisuutena The Live Anthology on yksi parhaista kuulemistani live-levytyksistä ja neljän levyn kesto ei ole mitenkään ylimitoitettu. Huippubiisejä riittää ja biisijärjestys tuntuu harkitulta. Tom Petty and the Heartbreakersia on kutsuttu maailman parhaaksi baaribändiksi ja sanoitukset keskittyvät usein erilaisiin ihmissuhteiden koukeroihin tai muihin arkisiin asioihin. Aiemmin pidin tätä pienenä puuttena, mutta en enää. Ei tällaista kukaan muu osaa paremmin tehdä, joten miksi pitäisi väkisin yrittää jotain muuta. Annan täydet 5 tähteä.

The Fall - Live At The Witch Trials (cd)

The Fallin kanssa asiat aina eivät ole sitä miltä ne näyttävät. Esimerkiksi tämä levy ei oikeasti ole live-levy. Paitsi, että omistamani vuoden 2004 uusintapainoksen toinen levy sisältää itse asiassa pelkästään live-nauhoituksia. Live At The Witch Trials ilmestyi alunperin vuonna 1979 ja aloitti pitkän The Fall-levyjen sarjan, jolle ei loppua näy.

Rateyourmusicissa on kiteytetty The Fallin olemus loistavasti tähän tapaan: "While Curtis and co. turned the misery of living in the grey post-industrial landscape of late '70s/early '80s Manchester inward into self-loathing, M.E.S., and his ever revolving outfit, had a more typically northern, sarcastic and caustic opinion on the world around them, and musically took more from the experimentation of krautrock than the more obvious inspirations of glam and punks mutated offspring that was evident in their peers. M.E.S., as the anti-intelligentsia leader, manages to still bring a biting wit to everything that he spews forth and, despite his rather dictatorship like approach to band management, always manages to have a talented backing outfit around him."  

M.E.S viittaa tietysti vanhaan kurttunaamaan Mark E. Smithiin, joka onkin bändin ainoa pysyvä jäsen. Muu bändi menee vaihtoon siinä vaiheessa kun homma alkaa käydä liian ennalta-arvattavaksi. The Fallin on ollut tarkoitus esiintyä Suomessa ainakin pariin otteeseen, mutta toistaiseksi keikat eivät ole toteutuneet. Syksyllä on kuitenkin luvassa jälleen uusi yritys Supermassive-festareilla. Olen nähnyt The Fallin pariin otteeseen ja keikat ovat olleet ehdottomasti näkemisen arvoisia. Mistään greatest hits-kavalkaadista ei voida todellakaan puhua. Tällä kertaa keikka jää kuitenkin osaltani valitettavsti välistä.

Mutta sitten itse asiaan. Kuten useimmat The Fallin levyt, alkaa Live At The Witch Trialskin vahvasti. Kolme ensimmäistä biisiä tekevät selväksi mistä on kyse. Varsinkin Crap Rap 2 latelee kasan totuuksia: "We are the Fall / Northern white crap that talks back / We are not black. Tall. / No boxes for us. / Do not fuck us. / We are frigid stars. /We were spitting, we were snapping 'Cop Out, Cop Out!' / as if from heaven." Valitettavasti sitten seuraavaa väistämätön. No Xmas For John Quaysin punkahtava rypistys ei jaksa innostaa vaan kuulostaa jotenkin ponnettomalta. The Fall näyttää toisen puolensa. Mother-Sister! on jonkin verran parempi, mutta jostain syystä tässä vaiheessa levy alkaa hieman tuntua toistolta. Loppua kohti meno kuitekin taas paranee ja esimerkiksi Industrial Estate ilahduttaa jo selvästi enemmän sydäntäni. 

Bonusbiiseistä erityisesti Repetition ja Various Times ovat hyviä. Kakkoslevyn BBC-sessio on mainio (kuten niillä on tapana olla). Liverpoolin vuoden '78 keikka vaikuttaa hyvältä, mutta äänenlaatu on välillä heikohko. Ei kuitenkaan missään nimessä kuuntelukelvoton. 

Live At The Witch Trials on hyvä levy, mutta parempaa oli vielä tulossa. Runsaasti. 3,5 tähteä olen levylle valmis antamaan enkä sitä ole poiskaan myymässä.

Primal Scream - Screamadelica (cd)

Syystä tai toisesta Screamadelican kansi miellytti noin vuoden ikäistä tytärtäni kovasti viime kesänä. Tai itse asiassa syy taitaa olla aika ilmeinen. 

 

Kolmannella levyllään Primal Scream hyppäsi mukaan ekstaasin vauhdittamaan Madchester-skeneen. Screamadelicalla kuullaan vaikutteita niin funkista, psykedeliasta, indiepopista kuin Acid Housesta. Tai näin olen ainakin lukenut. Itse en osaa eri genreja niin tarkkaan tunnistaa, mutta psykedeeliseltä ja tanssittavalta meininki korvaani joka tapauksessa kuulostaa.

Screamadelicalla Primal Scream kaivoi esiin 60-luvun happorokin ja päivitti soundin 90-luvulle. Bändi tuntui ammentavan vaikutteita tälläkin kertaa myös Rolling Stonesista. Levy on aikoinaan ollut ilmeisesti mullistava, sillä 90-luvun vaihteessa indiebändien (jollainen Primal Scream siihen asti ainakin ollut) ei ilmeisesti ollut tapana yhdistellä musiikkiinsa muita tyylisuuntia. Tänä päivänä levy ei sinällään enää tunnu kovinkaan rajoja rikkovalta.

Levyn suurin ongelma tuntuu olevan biisimateriaalin ajoitainen keskinkertaisuus. Mukana on toki huippubiisejäkin, mutta kaiken kaikkiaan levystä jää hieman puuduttava vaikutelma. Sinällään levyn konsepti toimii ja hiukan paremmilla biiseillä uskoisin antavani helpostikin 5 tähteä levylle, joka tarjoilee näinkin riemastuttavan tripin aikaan, jolloin viina ei virrannut, mutta Haçienda täyttyi tanssivista ihmisistä. Tällaisenaan annan 3,5/5 tähteä.

Ali Farka Touré With Ry Cooder - Talking Timbuktu (cd)

Tutustuin Ali Farka Tourén aavikkobluesiin vuonna 2006 kun huomasin Savane-levyn saaneen musiikkilehdissä ylistäviä arvioita. Valitettavasti sain samalla huomata Tourén kuolleen juuri luusyöpään. Vieläkin enemmän harmitti kun huomasin, että mies olisi soittanut Roskildessa edellisenä vuonna (jolloin olin itsekin Roskildessa). Näkemättä jäi. 

Talking Timbuktun poimin mukaani pari vuotta sitten Helsingistä levykauppa Digeliuksesta. Siihen aikaan Viiskulmasa taisi olla vielä useampikin levykauppa, mutta se siitä... Aika harvakseltaan on Talking Timbuktua tullut parin vuoden aikana kuunneltua. Olen huomannut tämän tyyppisen musiikin vaativan oikean mielentilan ja etenkään väsyneenä en oikein tahdo jaksaa riittävästi keskittyä. 

Levyllä kuultava blues eroaa jonkin verran jenkkiserkustaan. Perkussiot ovat isommassa roolissa ja kitarasoundia on kuvailtu kuivemmaksi. Rateyourmusicin arvioita lukiessa pidemmät biisit jakavat selvästi mielipiteitä. Osan mielestäni toistoa on liikaa ja se muistuttaa samaa tarinaa horisevaa vanhusta kun taas osa tykkää niistä. Minä taidan kuulua jälkimmäiseen porukkaan, sillä erityisesti levyn päättävä lähes seitsemän ja puolen minuutin Diaraby vaivuttaa mukavasti transsiin. Ry Cooderin tuotanto antaa mukavasti tilaa Tourén kitaroinnille ja ainakin minun korvaani Talking Timbuktu kuulostaa riittävän alkuperäiselle. Kansikuvan perusteella miehillä näyttää olleen hauskaa yhdessä soitellessaan ja mikäs sen mukavampaa.

Annan levylle 3,5/5 tähteä ja vaikken sitä kovin usein luultavasti tulekaan kuuntelemaan sisältää se kuitenkin sen verran hienoja hetkiä etten ole poiskaan myymässä.

Bollywood Steel Guitar (cd) ja Sublime Frequencies

Sublime Frequencies on metka levy-yhtiö. Yhtiö on julkaissut mittavan määrän musiikkia eri puolilta maailmaa eri aikakausilta. Parhaimmillaan (esim. Omar Souleymanin livelevy, Singapore A-Go-Go, Radio-sarja) levyt ovat täyttä parhautta, mutta kaikista julkaisuista en ole jaksanut juurikaan innostua (esim. Latinamericarpet ja PROIBIDAO C.V.).

Levy-yhtiö kuvaa itse tarkoitustaan näin: "acquiring and exposing obscure sights and sounds from modern and traditional urban and rural frontiers". Eipä minulla tuohon ole lisättävää. Taustalla hääri Sun City Girlsiltakin tuttu Alan Bishop.

Suosittelen tutustumaan etenkin mainioon "Radio"-sarjaan, joka sisältää äänikollaaseita eri puolilta maailmaa. Parhaat kuulemani sarjan levyt ovat ehkä Radio Morocco, Radio India: The Eternal Dream of Sound, Radio Phnom Penh, Radio Sumatra: The Indonesian FM Experience, Radio Algeria ja etenkin aivan mahtava Radio Pyongyang: Commie Funk and Agit Pop from the Hermit Kingdom.

Bollywood Steel Guitar esitteleee 21 kappaleen verran Bollywood-elokuvien soundrackeilla kuultua steel-kitarointia 60-80-luvuilta. Vaikutteita on otettu mm. mustalaismusiikista ja funkista. Pääosassa on aina kuitenkin kitara. Parhaimmillaan meno on oikein riemastuttavaa, mutta kaiken kaikkiaan levyn kuuntelu on hieman puuduttava kokemus. Uskoisin, että joku muu saa tästä levystä minua enemmän iloa irti. Sen kummempia henkilökohtaisia muistoja tähän levyyn ei liity. En edes oikein muista mistä ja milloin olen tämän hankkinut, mutta veikkaisin vuotta 2010, jolloin innostuin Sublimen katalogista oikein kunnolla.

3,5/5 tähteä ja tämän taidan laittaa myyntiin (Myyntiin laittamistani levyistä saa vapaasti tehdä tarjouksia. Laitan jossain vaiheessa levyt varmaankin myös huuto.netiin myyntiin).

Leonard Cohen - Ten New Songs (cd)

Olen aina pitänyt Leonard Cohenista. Tai ainakin niin kauan kuin muistan. Muistan ikuisesti kuinka mielettömän hienolta Suzanne kuulosti Lars Von Trierin Breaking The Wavesissa. Tuonkin jälkeen biisiin liittyy pari hienoa muistoa. Myös vuoden 2008 keikka on jäänyt mieleen. Harvalla keikalla sekä mummot, että punkkarit ovat liikuttuneet kyyneliin saakka. Ja vielä harvemmin jäähallikeikalla. 

En ole koskaan liiemmin lämmennyt Ten New Songille. Jo levyn kansi tuo jotenkin mieleen 90-luvun alkupuolen halppis-cd-kokoelmat:

Levy ei yllä lähellekään Cohenin neljän ensimmäisen levyn maagisuutta. Myöskään I'm Your Manin ryöhkeän kasarisoundin tasolle ei päästä. Tuotanto on tuntunut minusta liian sliipatulta. Olin tosin aiemmin luullut levyllä soittavan saman bändin, jonka kanssa Cohen on kiertänyt (ja jonka soitto kuitenkin keikkatilanteessa tuntuu jotenkin sopivan asiaan), mutta itse asiassa Sharon Robinson soittaa kuulemma kaikki instrumentit avausbiisin kitaraa lukuunottamatta. Aika on kohdellut Cohenin ääntä hyvin ja Sharon Robinsonin laulu sopii hyvin yhteen. Levyllä on myös sopivan tummanpuhuva tunnelma ja kohtuullisen monta klassikobiisiä tämäkin levy sisältää. Cohenin sanoitukset ovat edelleen vahvoja. 

Ten New Songs ei ehkä yllä Cohenin parhampien hetkien tasolle, mutta toisaalta vertailukohdat ovat sen verran kovia ettei monikaan artisti tule koskaan samalle tasolle pääsemään. Viime aikoina olen oppinut tätäkin levyä arvostamaan. Tuotanto on aika siloteltua, mutta mitenkään täysin hengetöntä fiilistä levyn äänimaailmasta ei jää.

3,5/5 tähteä

John Németh - soulin uusi sukupolvi

Vaikka perinteinen paperille painettu lehti onkin menettänyt asemaansa etenkin uusien artistien löytämisessä niin välillä vastaan tulee positiivisia yllätyksiä. Selailin keväällä Soundia ja törmäsin John Némethin nimeen. Artikkelissa mainittiin miehen olevan saapumassa myös Pori Jazzeille. Pakkohan miehen musiikkin oli tutustua. 

 

Testasin viime vuonna julkaistua Memphis Grease-levyä Spotifysta. Ensivaikutelma oli ettei pyörää oltu todellakaan lähdetty keksimään uudelleen. Sen verran perinteistä soulia blues-mausteilla oli tarjolla. Biisit kuulostivat kuitenkin hyviltä ja päätin, että keikka Pori Jazzeilla oli ehdottomasti nähtävä.

Perintaiseen tapaan missasimme ensimmäisen kiinnostavan esiintyjän pienen eksymisen ja yleisen häsläyksen vuoksi. Onneksi John Németh oli vasta seuraava esiintyjä. Aurinko paistoi lämpimästi ja lavalle asteli hyväntuulinen mies oranssissa puvussaan ("orange is new black"). Vajaan tunnin ajan kuultiin upeaa soulia ja tarinoita biisien taustalta. Settiin mahtui myös ainakin yksi koveri, hieno tulkinta Roy Orbisonin Cryingista. Keikan jälkeen John lupasi jakaa nimikirjoituksia levyihin myyntikojulla. Sen verran hyvä keikka oli, että pitihän levykin käydä ostamassa. Harmikseni Johnia ei alkuun näkynyt missään, mutta kun olin jo lähdössä takaisin festarialueella tutunnäköinen mies oranssissa puvussa asteli vastaan. Kun kynäkin lopulta löytyi, sain nimikirjoituksen.

Levy on vieraillut keikan jälkeen soittimessa useammankin kerran ja vaikkei se mitään sinällään uutta tarjoakaan on biisien taso sitä luokkaa, että paremmaksi on vaikea pistää. 

Levylle 4,5/5 tähteä ja keikalle täydet 5. Jos John Németh vielä Suomeen saapuu niin ei kannata missata. 

Biisejä voi käydä koekuuntelemassa täällä: http://johnnemeth.com/

Bob Dylan - Knocked Out Loaded (vinyyli)

Nyt sitten levyhyllyn kimppuun. Tämän ensimmäisen arvion kohteena oleva levy ei tosin ole ehtinyt pölyttyä hyllyssä vielä kovinkaan pitkään, sillä ostin sen Tukholman reissulta. Olen muistaakseni kuunnellut levyn jo vuosia sitten, mutta tähän asti se on jäänyt hankkimatta. Kimmokkeena ostokselle toimi Dylanin mainio tämänkesäinen Pori Jazz-keikka. Dylanin tuostannosta löytyy toki parempiakin levyjä, mutta toisaalta 80-luvun kokeilut ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, vaikka välillä mentiinkin metsään.

Levy alkaa melko vahvasti You Wanna Ramblella, joka itse asiassa saattaisi aivan hyvin löytyä Dylaniin uusimmiltakin levyiltä ellei 80-luvun vahvasti mieleen tuovaa soundia oteta huomioon. They Killed Him on sitten taas sitä uskonollisempaa Dylania. Suurin yllätys on kolmantena kuultava svengaava Driftin' Too Far From Shore, jossa kitaraa soittaa ilmeisesti Ronnie Wood. Lyriikatkin pistävät hieman hymyilyttämään, erityisesti lause "No gentleman likes making love to a servant / Especially when he's in his fathers house". 

Levyn tunnetuin ja ehkä paras biisi on Brownsville Girl, josta tosin on olemassa ehkä vieläkin parempi versio nimeltä New Dansville Girl:

 Kaiken kaikkiaan Knocked Out Loaded on kohtuullisen keskinkertainen levy, mutta silläkin on hetkensä. Tuotanto on aika kasaria, muttei kuitenkaan niin, että se tekisi levystä erityisen mielenkiintoisen. Sääli, että Dylan jätti levyltä pois myös E Street Bandin kanssa tehdyn When The Night Comes Falling Down The Skyn. 

3/5 tähteä 

Neil Young, Tukholma 3.8.2014

Mikä olisikaan parempi aloitus tälle blogille kuin keikkaraportti suosikkiartistini loistavasta keikasta. Olen nähnyt Neil Youngin jo kolme kertaa aiemminkin ja jokainen keikka on ollut upea ja erilainen. Crazy Horse-keikalla olen ollut kerran aiemmin vuosi sitten Berliinissä. Se olikin ehkä paras koskaan näkemäni keikka.

Kun kuulin Youngin palaavan Eurooppaan jatkamaan viime kesänä kakkoskitaristi Ponchon käsivamman vuoksi keskeytynyttä kiertuetta, en malttanut olla hankkimatta lippua. Päätöstä helpotti sekin, että samoilla festareilla oli muutakin näkemistä. Keikkapaikka oli Skeppholmenin saari Tukholman keskustassa, jonka lähelle pääsi kätevästi Tunnelbaanalla. 

Sää oli aurinkoinen ja jopa liiankin kuuma. Onneksi pahin paahde hellitti ennen Youngin ja Crazy Horsen keikkaa. Jonoja ei pahemmin ollut mihinkään ja pääsimme melko eteen Youngia ja kumppaneita katsomaan.

Ensimmäinen yllätys oli se, ettei lavalle astellutkaan Crazy Horse kokonaisuudessaan vaan basisti-Talbotin tilalla näytti olevan Rick Rosas.Myöhemmin internet tiesi kertoa, että Talbot oli sairastanut pienen aivoinfarktin, mutta on ilmeisesti toipumassa hyvin. Äijien lisäksi lavalla oli myös kaksi leidiä stemmoja laulamassa. Naiset pysyttelivät kuitenkin niin piilossa, että ensimmäistä kertaa heidät näki kunnolla keikan lopuksi kun artistit astelivat eturiviin kumartamaan. 

Talbotin puuttuminen ei tuntunut Youngia ja Ponchoa juuri häiritsevän ja etenkin Young vaikutti erittäin hyväntuuliselta ja hieman hoikistuneeltakin. Keikka alkoi Love And Only Lovella, jossa kuultiin jo melkoista kitarajamittelua. Toisena biisenä tuli levyversiota huomattavasti hitaampi ja laahaavampi Powderfinger. Youngin sävelkynä on ilmeisesti alkanut jälleen sykkiä ja kolmantena kuultiin uutena biisinä Standing In The Light Of Love, joka kuulosti itse asiasssa todella hyvältä.  

Ragged Glorylta kuultiin tällä kertaa jopa kolme biisiä (Love And Only Love, Days That Used To Be ja Love To Burn). Zumalta kuultiin Barstool Blues ja Cortez ja Psychedelic Pilliltä yllättäen vain nimibiisi. Muutama kappale kuultiin myös muilta kuin Crazy Horse-levyiltä. Näistä ensimmäisenä tuli Living With War, joka kuulosti hyvältä. Torvet korvasi tällä kertaa Youngin huuliharppu ja Like A Hurricanea aiemmin ennakoinut katonrajassa roikkuva lintusyntikka pääsi käyttöön tämän biisin myötä. Setin ehkä yllättävin valinta oli Crosby, Stills, Nash & Youngin American Dreamilta löytyvä Name Of Love, jota erhellisesti luulin ensin uudeksi biisiksi. Akustisina välipaloina tarjoiltiin Dylan-koveri Blowin' In The Wind ja Heart Of Gold.

Varsinaisen setin lopuksi yleisö sai äänestää biisiä ja pitkän arpomisen (jossa neuvoa kysyttiin myös puiselta inkkaritoteemilta) voittajaksi nousi Rockin' In The Free World, josta kuultiin upea versio, joka päättyi siihen, että Poncho katkaisi kitarastaan kielen, joka innosti Youngin repimään kitaransa kielet poikki. Tästä huolimatta kertosäe vedettiin vielä kertaalleen. Keikka päättyi illaan teemaan sopien uuteen biisin, joka rokkasi oikein mallikkaasti. 

Uusien biisien lisäksi illan teemoiksi nousivat rakkaus, sota ja luonnonsuojely. Erityisesti Young tuntui olevan käärmeissään liuskekaasubuumille. Kaiken kaikkiaan keikasta jäi todella hyvä fiilis, vaikken "klassista" Crazy Horsea tällä kertaa päässytkään näkemään. Sen verran kovassa vedossa Young edelleen on, että mieluusti hänet vieläkin keikalla näkisin.