Neil Young

Viime aikoina on tullut taas kerran kuunneltua Neil Youngia. Viime kesän Tukholman keikka tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä nyt kun aikaa on hieman kulunut. Young tuntuu olevan edelleen hyvässä vedossa ja odotan uutta levyä mielenkiinnolla. Sanottavaa tuntuu riittävän ja siihen viittaa myös se, että Tukholmassa vanhatkin biisit olivat saaneet uusia sanoituksia. Erityiseti Rockin' In The Free World oli kova ja löysin Youtubesta version, joka oli lähellä Tukholmassa kuultua. Tässä teille:

Velvet Underground - The Quine Tapes (cd)

Velvet Underground-live-sarjassamme olemme päässeet viimeiseen osaan. Edessä on mötkö nimeltä Bootleg Series Volume 1: The Quine Tapes. Kyseessä on taustoiltaan suhiseva, vuonna 2001 julkaistu kolmen cd:n boksi. Wikipedia väittää boksilta löytyvän Sister Rayn live-debyytin, mutta minä kyllä olen kuullut White Light/White Heatin superdelukse-extralla jo kaksi vuotta varhaisemman Sister Ray-liven. 

Koska kyseessä on yleisöäänitys vuodelta 1969 ei äänenlaatu vastaa nykypäivän standardeja. Onneksi suurimman osan ajasta laatu on kuitenkin riittävä. Ensimmäisen levyn setti on nauhoitettu San Franciscon Family Dogissa. Levyn parhaimmistoon kuuluvat avausbiisi I'm Waiting For My Man, Femme Fatale ja Moe Tuckerin laulamat After Hours ja I'm Sticking with You. Setin lopuksi kuullaan 24 minuutin Sister Ray.

Toisella levyllä kuullaan biisejä samassa kaupungissa nauhoitetuilta Matrix-keikoilta.  Mielestäni kakkoslevy onkin setin paras. Ensimmäisenä biisinä kuultava 17 minuutin Follow the Leader saatta ehkä olla yksi parhaita levyttämättömiä Velvet-biisejä. Tässä vähän esimakua biisistä:

Venus In Fursista ja Heroinista kuullaan myös mahtavat versiot. Levyn päättää peräti 38 minuutin versio Sister Raysta.

Kolmoslevy sisältää sitten osittain uudempia biisejä. New Agen sanoitus ei ole vielä muotoutunut lopulliseksi. Yllättäen levyllä kuullaan myös versio Black Angel's Death Songista, joka ei kuitenkaan levyversiolla pärjää. Tämäkin levy loppuu Sister Rayhin (tällä kertaa 28 minuutin versioon), jonka liveversioista tämän paketin myötä sain ainakin tarpeekseni hetkeksi. 

Kaiken kaikkiaan hyvä boksi, mutta ei sovellu aloittelijalle. 4 tähteä annan, puolikkaan nipistän pois äänenlaadun vuoksi.

Sound Tracker osa 9

Sami Yaffan sarja on ehtinyt jo toiseksi viimeiseen osaansa. Etukäteen ajattelin, että jenkkiosa saattaa olla tylsäkin, mutta onneksi olin väärässä. Alun El Paso-juttu oli hyvä, mutta todellista parhautta oli luvassa kun siirryttiin New Orleansiin. Burleskista kertovassa kohtauksessa taustalla soinut biisi kuulosti niin hyvältä, että oli pakko selvittää mistä oli kyse. Tämähän se siinä:

Sen verran innostuin biisistä, että pistin levynkin samantien tilaukseen. Saa nyt sitten nähdä jaksaako sitä kokonaisuudessaan kuinka monta kertaa kuunnella.

Lou Reed - Lou Reed (cd)

Lou Reedin ensimmäinen soololevy tuntuu vaipuneen melko lailla unohduksiin. Minulle ainakin kävi niin. En edes muista koska olen tämän levyn hankkinnut, mutta Rateyourmusic osaa kertoa, että olen lisännyt levyn tietokantaan 25.10 2005. Melkein kymmenen vuotta sitten siis. Olen kuunnellut levyn läpi ehkä noin neljä kertaa, joista kaksi viimeisintä kuuntelua ovat tapahtuneet parin viime viikon aikana. 

Onko Reedin ensimmäinen soolo sitten niin huono? Eipä oikeastaan. Kyseessä on selvästi parempi levy kuin muistin. Glam rock on vahvasti läsnä, mutta itse asiassa oli yllättävänkin virkistävää kuullaa versiot (sellaisista jo aiemmin tutuista biiseistä kuin) Berlistä ja Ride into The Sunista, jotka olisivat kuin kotonaan Bowien Ziggy Stardustilla. Joku levyn biiseistä muuten toi hyvällä tavalla mieleen myös Rolling Stonesin.

Minusta Lou Reed on aliarvostettu soolodebyytti. Aivan täydellinen levy ei tietenkään ole, mutta mielenkiintoinen lisä diskografiaan joka tapauksessa. 4 tähteä annan.

Goat - Commune

Kuuntelin eilen Spotifysta läpi Goatin uuden Commune-levyn, josta muuten näyttää olevan tarjolla myös hassun hauska 5x7"-painos. Levy tuntui jatkavan siitä, mihin World Music jäi. Mukana on jälleen kerran sekä vaikutteita maailmanmusiikista, erityisesti pohjoisafrikkalaisesta, että myös psykedeliaa.  

Biiseistä The Light Within kuulosti sen verran tutulta, että uskoisin sen kuulleeni jo Tukholman keikalla elokuussa. Musiikki kuulostaa periaatteessa todella hyvältä ja oikeita aineksia on mukana. Toisaalta jotenkin kuumasti tästä jää silti vähän easy-listening-fiilis. Särmää saisi ehkä olla vähän enemmän. Aika näyttää käykö Communelle samoin kuin debytille, joka alkuinnostuksen jälkeen on jäänyt aika vähälle kuuntelulle. Lisäkuuntelut eivät nimittäin enää ole juuri mitään uutta paljastaneet. Communelle annan 3,5 tähteä, mutta aineksia voisi olla neljäänkin. Aika näyttää kuinka käy. En kuitenkaan ole nyt suinpäin levykauppaan tämän vuoksi ryntäämässä.

Velvet Underground - White Light / White Heat: 45th Anniversary Deluxe Edition (cd)

Tämänkin levyn julkaisusta on ehtinyt vierähtää jo 46 vuotta. Viime syksynä levystä julkaistiin juhlapainos, joka tosin meni ainakin itselläni täysin ohi. Liekö Lou Reedin poismeno hillinnyt suurimpia juhlia vai enkö muutoin vaan tavoittanut uutista.

Vaikka olen useasti vannonut etten hanki levyhyllyyni enää yhtään jo valmiiksi omistamaani levyä, niin taas kerran tuli lupaus rikottua. White Light / White Heatin Deluxe-painoksessa minua kiehtoi tietysti levyn remasterointi, sillä alkuperäinen cd-julkaisu on kuulostanut ehkä aavistuksen tunkkaiselta. Lisäksi todellinen porkkana oli kakkoslevyn live vuodelta 1967. Pikaisen Spotify-koekuuntelun perusteella nauhoituksen äänenlaatu vaikutti riittävältä, joten päätin marssia levykauppaan.

Olin ajatellut ostaa levystä vinyyliversion, mutta pian minulle selvisi ettei siltä löydy lainkaan liveä. Niinpä päädyin sitten cd-versioon. Joskus nuorempa Velvet Undergroungiin tutustuessani en oikein ymmäränyt White Light / White Heatin hienoutta, mutta nyttemmin se on minulle auennut. Kyseessä on muuten ainoa Velvet Undergroundin neljän alkuperäisjäsenen tekemä studiolevy. Mainiota kokeellista noise-proto-punkia.

Bonusbiiseistä parhaiten jäi mieleen Hey Mr. Rain, joka ei häviä lainkaan alkuperäisellä levyllä julkaistuille biiseille. Liven parasta antia on ehkä Run Run Run. Myös I'm Waiting for the Manista kuullaan hyvä versio, joka poikkeaa myöhemmistä bändin keikoilla soittamista versioista siinä, että (jos en nyt aivan väärin kuule niin) tässä versiossa Cale hakkaa levyversion tapaan kosketinsoitintaan ja Tucker komppaa tätä jonkinlaiselle perkussiosoittimella (olisikohan tamburiini tai joku vastaava). Myöhemmillä versiolla Cale ei enää ole mukana ja biisin luonne muuttuu enemmän kitaravetoiseksi ja lisäksi Tucker soittaa rumpukomppia. Tämä johtaa siihen, että biisin intensiteetti kärsii hieman, mutta toisaalta osa näistä myöhemmistäkin versioista on hyviä. Ainakin niin kauan kun Moe Tucker soitti Velvet Undergroundissa.

Liven äänenlaatu ei tietenkään vastaa nykystandardeja ja välillä äänenvoimakkuus vaihtelee melko suuresti. Lisäksi Lou Reedin vokaalit kuulostavat välillä häiritsevänkin voimakkailta ja säröytyviltä. Sister Ray alkuperäisen Velvetin soittamana liveversiona vaikuttaa mahtavalta idealta, mutta eipä ole studioversiota voittanutta. The Gift kuullaan pelkkänä instrumentaaliversiona. Voi tietysti olla ettei biisin "sanoitusta" oltu tässä vaiheessa edes vielä kirjoitettu.

Kokonaisuudessaan Deluxe-painos on varsin hyvä, muttei mikään välttämättömyys muille kuin todellisille VU-faneille. 4,5 tähteä olen valmis antamaan sekä alkuperäiselle White Light / White Heatille, että tälle Deluxe-versiolle.