Bruce Springsteen - High Hopes

Vuonna 2009 Ratinan stadionilla esiintyneen Pomon keikasta on mieleeni jäänyt erityisesti varsin mainio sähköinen versio The Ghost Of Tom Joadista. Olen jo pidempään toivonut saavani joku päivä nauttia tästä versiosta myös levyltä. Nyt viisi vuotta myöhemmin toiveeeni on toteutunut.

Lainabiiseistä, ylijäämistä ja muista vanhoista tuotoksista koottu High Hopes sisältää kyseisen biisin sähköisen version ja bonuksena pääsee kuulemaan myös Tom Morellon skrätsäys-kitaraa.
Levy sisältää toisenkin arkistoista esiin kaivetun klassikon: aiemmin ainoastaan liveversiona (ilmeisesti biisistä on julkaistu aiemmin myös studioversio jollain harvinaisella promo-singlellä) päivänvalon nähnyt American Skin (41 Shots). Edelleenkin valitettavan ajankohtainen biisi kertoo siitä miten poliisit ampuivat täysin aseettoman Amadou Diallon New Yorkissa 1999. Biisin teksti on mielestäni yksi parhaita, mitä Bruce on koskaan tehnyt.

Levyn avaava nimibiisi on yllättävänkin reipas kelttivaikutteinen ralli, joka muistaakseni kuultiin jo jossain seuraamassani tv-sarjassakin. Toisena kuultava Harry's Place saattaakin sitten olla levyn heikoin biisi ja sen piti alunperin päätyä The Risingille. Just Like Fire Would on ilmeisesti Morellon inspiroima The Saints-koveri ja tekstistä kuulee heti ettei Bruce ole sitä kirjoittanut. En muista, että Pomo on koskaan kirjoittanut tupakoimisesta ja niinpä rivi "I smoked my last cigarette" ei oikein tunnu istuvan Brucen suuhun. En ollut aiemmin kuullut alkuperäistä versiota, mutta nyt kun sen kuuntelin en kyllä näe mitä uutta Brucen versio siihen lisää. Ihan menevä kappale joka tapauksessa.

Heaven's Wall sen sijaan yllättää iloisesti. Mieleen tulee jonkinlainen sekoitus Hendrixin All Along The Watchtoweria, Dylanin Changing Of The Guardsia ja Rollareiden Symphaty For The Deviliä. Biisi on alunperin ilmeisesti tarkoitettu gospel-levylle, jota Bruce suunnitteli ennen Wrecking Ballia.

Levyn päättävät kaksi rauhallisempaa biisiä, jotka menivät minulla aluksi ehkä hieman ohi, mutta kun tutustuin niihin ja niiden kontekstiin tarkemmin olen alkanut arvostaa niitä aiempaa enemmän. The Wall kertoo Brucen vierailusta Vietnamin sodan muistomerkille, jossa hän muistelee sodassa kadonnutta New Jerseyn rokkari Walter Cichonia, joka soitti Brucen suosikkibändissä The Motifssa.

Dream Baby Dream on Suicide-koveri, jota Bruce soitteli keikkojensa lopetukseksi melotronilla The Devil & Dust-kiertueellaan. High Hopesilla kuultava versio ei toki alkuperäiselle pärjää, mutta on silti hyvä päätös Brucen parhaalle levylle pitkään aikaan. 4 tähteä.

Vielä yksi joululevy: Boney M - Christmas Album (LP)

Nyt kun olen jo raottanut joululevyperinteen salattua lipasta, on aika paljastaa viimeinenkin jouluperinteeseeni kuuluva lätty. Muiden kuunnellessa John Lennonin Happy Xmas (War Is Overia) minä sujautan vinyylisoittimeeni saksalaista pop-reggeata. Joululevyllään Boney M versio yllättävänkin perinteiseen tapaan tuttuja jouluklassikoita, kuten Little Drummer Boy, Feliz Navidad ja Jingle Bells. 
Kyseessä on suhteellisen viihdyttävä levy, jota jaksaa kuunnella kerran vuodessa lahjojen jaon taustamusiikkina. Kulahtaneen fraasin mukaan kaikelle on aikansa ja paikkansa. Tämän levyn kohdalla en lähtisi edes yrittämään kuuntelua muissa olosuhteissa. 2,5 tähteä.

Maailman paras joululevy? A Christmas Gift For You From Phil Spector

En aiemmin juurikaan välittänyt joululevyistä, sillä suoraan sanottuna suurin osa niistä on aika surkeita. Phil Spectorin A Christmas Gift For You on kuitenkin poikkeus. Tutut jouluhitit kuullaan 60-luvun alun tyttöbändien esittäminä. Taustalla hääri Spector paljon puhutun Wall of Soundinsa kanssa. Osa esityksistä on aivan maagisia ja esimerkiksi Darlene Loven Marshmallow Worldia voisin kuunnella vaikka kymmenen kertaa putkeen. Kaikki vain yksinkertaisesti toimii. 4,5 joulutähteä.

Toinen jouluperinteeseeni kuuluva levy on Bob Dylanin Christmas in the Heart. Levy ei ole aivan yhtä riemastuttava kuin Spectorin levy, mutta erityisesti singlenäkin julkaistu Must Be Santa sisältää sen verran häröä joulupolkkaa ettei siitä oikein voi olla pitämättä. En välttämättä kuitenkaan suosittele kuin vannoutuneimmille Dylan-faneille. 3 tähteä.

Neil Young - Storytone (cd)

Usein artistit tuntuvat julkaisevan parhaimmat levynsä silloin kun elämässä tapahtuu. Young on ollut tässä mielessä viime aikoina ehkä poikkeus esimerkiksi Le Noisen ja Psychedelic Pillin osalta. Tai ainakin ulkopuolisen tarkkailijan silmissä tilanne on siltä vaikuttanut. Nyt Youngin elämä on kuitenkin mennyt aika lailla uusiksi eron ja uuden rakkauden myötä. Kuinka se on musiikkin vaikuttanut? Onko luvassa katkeraa tilitystä? Haastaako Storytone Blood On The Tracksin tai Here, My Dearin kaikkien aikojen erolevynä?
Ei aivan. Levy tosin alkaa hyvin henkilökohtaisen oloisella Plastic Flowersilla. En ole aivan varmasti vieläkään päässyt käsitykseen siitä kertooko biisi Youngin päättyneesä avioliitosta vai maapallon tilasta, mutta hieno biisi on joka tapauksessa kyseessä. Jousisovitus tuo jonkin verran mieleen Man Needs A Maidin, mutta mielestäni Plastic Flowers on parempi.
Storytonella on toki jonkin verran myös tilitystä, kuten Glimmerin "Tough love can leave you almost alone". Kyseinen biisi sisältää muuten käsittämättömän kornin "Like a forest without leaves on it's trees standing in the desert" -lyriikan. Jotenkin en osaa kuitenkaan pitää tuotakaan huonona vaan enemmänkin hellyyttävänä vanhan hipin fiilistelynä.
I Want To Drive My Car tekee paluun This Note's For Youn swingiin. Tosin tällä kertaa homma tuntuu toimivan mielestäni hieman paremmin. Myös levyn toinen jazzahtava bluesfiilistely Say Hello To Chicago toimii suureellisesta tuotannostaan huolimatta yllättävän hyvin.
Kuudentena biisinä kuultava Tumbleweed on ehkä Storytonen heikointa antia ja sanoituskin alkaa mennä jo hieman turhankin imeläksi: "Tumbleweed, your inner spirit is a peace sign to me". Like You Used To Do on mitäänsanomaton bluesahtava biisi, jonka olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa.
I'm Glad I Found You alkaa kohtuullisen tökerösti: "So many people don’t understand / What it’s like to be like me". Jousien alta kuoriutuu esiin kuitenkin melko rehellisen oloinen pohdiskelu rakkaudesta: "It’s not that we got anything new / It’s not that it’s any better or worse / The way life treats us is a blessing and a curse / I’m glad I found you".
When I Watch You Sleeping on hieman tökeröstä nimestään huolimatta levyn parasta antia. Biisi voisi olla kotonaan vaikkapa Silver & Goldilla tai Prairie Windilla. En tiedä onko säkeistö "Today I paint my masterpiece / tonight I trace my tears / thinking through my path to you / and where I stumble through the years" tarkoitettu jonkinlaiseksi Dylan-viittaukseksi, mutta hyvältä se joka tapauksessa kuulostaa. Biisin alkupuolella olen tosin kuulevinani slide-kitaran, vaikka muistaakseni Young ilmoitti Ben Keithin kuoltua ettei slidea hänen levyillään enää kuulla. Muutta muuttihan Brucekin mielensä saksofonin suhteen.
All Those Dreams jatkaa herkissä tunnelmissa. Sanoitus ei ehkä ole aivan parasta Youngia, mutta muutoin biisi kuulostaa koskettimineen ja jousineen oikein hyvältä. Biisi on hyvä päätös levylle. Vielä on kuitenkin käsittelemättä ehkä levyn keskeisin biisi, luonnonsuojeluhymni Who's Gonna Stand Up? Kuulin biisin ensimmäisen kerran kesällä Crazy Horsen (Talbot oli tosin korvattu nyt jo edesmenneellä Rick Rosasilla). Sähköinen versio kuulosti niin hyvältä, että petyin hieman kun sitä ei oltu laitettu mukaan edes Storytonen Deluxe-painokseen (lopulta kyseinen versio löysi kuitenkin tiensä Who's Gonna Stand Up? 12" singlelle, joka vaan on hinnoiteltu melko suolaisesti). Orkesterin kanssa tehty versio on selvästi rauhallisempi ja toi ensin mieleen Disney-piirrettyjen soundtrackit. Vieläkään en pidä sitä minään mestariteoksena, mutta toisaalta se kai lienee Storytonen biiseistä ainoa, joka hyödyntää täysin koko orkesteria. Deluxe-painoksen akustinen versio on säilyttänyt sähköisen version riffin, mutta siitäkin puuttuu energia.
Storytone ei kuulu Youngin parhaimpiin levyihin, mutta ei se toisaalta aivan heikoimmastakaan päästä ole. 3,5 tähteä.

Deutsche Elektronische Musik 2: Experimental German Rock and Electronic Music 1971-1983

Seuraava levyhyllyni aarre sisältää elektronichista schähkömusiikkia Saksanmaalta muutaman vuosikymmenen takaa. Julkaisijana on laadustaan tunnettu Soul Jazz. Jostain kumman syystä levy on minulla jäänyt melko vähälle kuuntelulle.

Deutsche Elektronische Musik 2 on jatko-osa vuonna 2010 ilmestyneeseen Deutsche Elektronische Musik: Experimental German Rock and Electronic Music 1972-83-julkaisuun, joka on ainakin Rateyourmusicissa saanut varsin suopeita arvosteluja osakseen. Nimestään huolimatta kumpikaan osa ei sisällä pelkästään elektronista musiikkia vaan laajemminkin 70-80-lukujen saksalaista kokeellisempaa musiikkia (mihin toki nimien alaotsikot viittaavatkin). Jostain muistan lukeneeni, että tuona aikana saksalaiset yhteet ammensivat vaikutteita amerikkalaisen r&B:n lisäksi myös vanhemmasta eurooppalaisesta musiikkiperinteestä ja mielestäni se kuuluu ainakin osalla kokoelman kappaleista.

Mukana Deutsche Elektronische Musik 2:lla on suurin osa krautrockin "suurista nimistä", kuten Can, Amon Düül II, NEU! ja Faust. "Krautrockin Beatles" Kraftwerk puuttuu kuitenkin myös tältä kokoelmalta. Liekö syynä sama kuin Fab Fourin puuttuminen (lähes) kaikilta 60-luvun brittimusiikkikokiksilta? Sitä en tiedä. Kokoelma esittelee kuitenkin myös monta minulle aiemmin tuntematonta nimeä. Tyylikirjo vaihtelee jostain bossa novan kaltaisesta psykedeliahippeilyn kautta kokeelliseen elektroniseen musiikkiin.

Varsin hyvä kokoelma kaiken kaikkiaan ja 4 tähteä olen sille valmis suomaan.

Räjäyttäjät - Rock'n'Roll Painajainen (cd)

Ensikosketukseni Räjäyttäjiin oli kolmisen vuotta sitten julkaistu Jytämenot päällä! c-kasetti. Kasetti tarjoili paikoitellen oikein hyvää menoa, mutta oli ehkä kuitenkin hieman liian lo-fi-meininkiä makuuni. Kuunnellessani (Rock'n'Roll Painajaisen päätösbiisin) Kossuvissycowboyn soundcloudista innostuin: vihdoinkin levylle on saatu kunnon soundit!

Rock'n'Roll Painajainen on kaikin puolin riemastuttava levy, jolta huokuu sama kieli poskessa koettu tekemisen riemu kuin esimerkiksi Absoluuttisen Nollapisteen ensimmäisiltä levyiltä tai vaikkapa System Of A Downin Mezmerizelta. Levyllä lainaillaan pätkiä rokin klassikoista Black Sabbathista Stairway To Heaveniin (mielestäni biisin väliosaa tapaillaan Kossuvissycowboylla).

Myös sanoitukset toimivat ja Jukka Nousiaisen oivaltavat riimittelyt hymyilyttävät. Esimerkiksi Pimeä Maan lyriikka: "Pimeä maa/pimeä taivas/voi taivas" on mielestäni hienoa keksintö. Myös sanoituksissa tunnutaan viittaavan sellaiseen klassikkoartisteihin kuin Leevi and the Leavings ja J. Karjalainen. Mistään plagioinnista ei kuitenkaan ole missään nimessä kyse.

Rock'n'Roll Painajainen on helposti paras kuulemani tänä vuonna ilmestynyt kotimainen levy ja se taistelee ansiokkaasti vuoden parhaan levyn tittelistä Leonard Cohenin ja War On Drugsin kanssa. 4,5 tähteä.