Usein artistit tuntuvat julkaisevan parhaimmat levynsä silloin kun elämässä tapahtuu. Young on ollut tässä mielessä viime aikoina ehkä poikkeus esimerkiksi Le Noisen ja Psychedelic Pillin osalta. Tai ainakin ulkopuolisen tarkkailijan silmissä tilanne on siltä vaikuttanut. Nyt Youngin elämä on kuitenkin mennyt aika lailla uusiksi eron ja uuden rakkauden myötä. Kuinka se on musiikkin vaikuttanut? Onko luvassa katkeraa tilitystä? Haastaako Storytone Blood On The Tracksin tai Here, My Dearin kaikkien aikojen erolevynä?
Ei aivan. Levy tosin alkaa hyvin henkilökohtaisen oloisella Plastic Flowersilla. En ole aivan varmasti vieläkään päässyt käsitykseen siitä kertooko biisi Youngin päättyneesä avioliitosta vai maapallon tilasta, mutta hieno biisi on joka tapauksessa kyseessä. Jousisovitus tuo jonkin verran mieleen Man Needs A Maidin, mutta mielestäni Plastic Flowers on parempi.
Storytonella on toki jonkin verran myös tilitystä, kuten Glimmerin "Tough love can leave you almost alone". Kyseinen biisi sisältää muuten käsittämättömän kornin "Like a forest without leaves on it's trees standing in the desert" -lyriikan. Jotenkin en osaa kuitenkaan pitää tuotakaan huonona vaan enemmänkin hellyyttävänä vanhan hipin fiilistelynä.
I Want To Drive My Car tekee paluun This Note's For Youn swingiin. Tosin tällä kertaa homma tuntuu toimivan mielestäni hieman paremmin. Myös levyn toinen jazzahtava bluesfiilistely Say Hello To Chicago toimii suureellisesta tuotannostaan huolimatta yllättävän hyvin.
Kuudentena biisinä kuultava Tumbleweed on ehkä Storytonen heikointa antia ja sanoituskin alkaa mennä jo hieman turhankin imeläksi: "Tumbleweed, your inner spirit is a peace sign to me". Like You Used To Do on mitäänsanomaton bluesahtava biisi, jonka olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa.
I'm Glad I Found You alkaa kohtuullisen tökerösti: "So many people don’t understand / What it’s like to be like me". Jousien alta kuoriutuu esiin kuitenkin melko rehellisen oloinen pohdiskelu rakkaudesta: "It’s not that we got anything new / It’s not that it’s any better or worse / The way life treats us is a blessing and a curse / I’m glad I found you".
When I Watch You Sleeping on hieman tökeröstä nimestään huolimatta levyn parasta antia. Biisi voisi olla kotonaan vaikkapa Silver & Goldilla tai Prairie Windilla. En tiedä onko säkeistö "Today I paint my masterpiece / tonight I trace my tears / thinking through my path to you / and where I stumble through the years" tarkoitettu jonkinlaiseksi Dylan-viittaukseksi, mutta hyvältä se joka tapauksessa kuulostaa. Biisin alkupuolella olen tosin kuulevinani slide-kitaran, vaikka muistaakseni Young ilmoitti Ben Keithin kuoltua ettei slidea hänen levyillään enää kuulla. Muutta muuttihan Brucekin mielensä saksofonin suhteen.
All Those Dreams jatkaa herkissä tunnelmissa. Sanoitus ei ehkä ole aivan parasta Youngia, mutta muutoin biisi kuulostaa koskettimineen ja jousineen oikein hyvältä. Biisi on hyvä päätös levylle. Vielä on kuitenkin käsittelemättä ehkä levyn keskeisin biisi, luonnonsuojeluhymni Who's Gonna Stand Up? Kuulin biisin ensimmäisen kerran kesällä Crazy Horsen (Talbot oli tosin korvattu nyt jo edesmenneellä Rick Rosasilla). Sähköinen versio kuulosti niin hyvältä, että petyin hieman kun sitä ei oltu laitettu mukaan edes Storytonen Deluxe-painokseen (lopulta kyseinen versio löysi kuitenkin tiensä Who's Gonna Stand Up? 12" singlelle, joka vaan on hinnoiteltu melko suolaisesti). Orkesterin kanssa tehty versio on selvästi rauhallisempi ja toi ensin mieleen Disney-piirrettyjen soundtrackit. Vieläkään en pidä sitä minään mestariteoksena, mutta toisaalta se kai lienee Storytonen biiseistä ainoa, joka hyödyntää täysin koko orkesteria. Deluxe-painoksen akustinen versio on säilyttänyt sähköisen version riffin, mutta siitäkin puuttuu energia.
Storytone ei kuulu Youngin parhaimpiin levyihin, mutta ei se toisaalta aivan heikoimmastakaan päästä ole. 3,5 tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti