Live at Max's Kansas City on nauhoitettu kesällä 1970. Alkuperäisestä Velvet Undergroundista ei tässä vaiheessa ollut jäljellä enää kuin Lou Reed ja Sterling Morrison. Tällä nauhoitteella korvaan pistää erityisesti Moe Tuckerin vaihtuminen Billy Yuleen. Etenkin 60-70-lukujen vaihteen yleisönauhoituksilla Tuckerin pelkistetty, ilman symbaaleita soitettu komppi uppoaa mukavasti muun musiikin sekaan kun taas Billy Yulen perinteisempi rummutus tuntuu liiankin keskeiseltä ja rikkoo biisien dynamiikan: aivan kuin muu bändi soittaisi jossain nurkassa ja keskellä lavaa olisi rumpali vetämässä komppia. Lisäksi olen tottunut kuulemaan Velvetin kolmen ekan levyn biisit Tuckerin komppaamana, joten uudet versiot kuulostavat siinäkin mielessä kummallisilta.
Biisivalinnat ovat suhteellisen yllätyksettömiä. Parhaat versiot kuullaan ehkä Loadedin biiseistä, joiden studioversioissakaan ei enää ole Tuckeria rummuissa. Pale Blue Eyesista kuullaan muistaakseni aika huono versio, mutta Candy Says on hyvä. Ikävä kyllä jo vuonna 1970 ihmiset ovat käyneet keikoilla keskustelemassa omista asioistaan kesken biisien ja tämä nauhoitus ikuistaa miehen ja naisen lässyttämässä kesken Candy Saysia jostain leffasta. Jotenkin kuvaavaa, että vaikka Lou Reed spiikkaa biisin suosikikseen, niin yleisö ei jaksa keskittyä. Some Kinda Lovesta kuullaan peräti 11 minuutin versio, mutta jotenkin en jaksanut biisin jamittelusta innostua.
Max's Kansas City on kohtuullisen hyvä live ja tuo Velvet Underground-fanin levyhyllyyn yhden näkökulman lisää. Satunnaiselle Velvet-kuulijalle en sitä suosittele. 3,5 tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti