Bo Diddley - Rare & Well Done

Lauluja viinasta, naisista ja rahapulasta. Siinä on kai bluesin (ja Suomirockin) ydin. Olen viime päivinä kuunnellut työmatkoillani autossa vanhempaa bluesia. Johnny Lee Hookeria, Muddy Watersia ja mitä näitä nyt on. Tänään kaivoin levyhyllyn syövereistä Anttilasta joskus muutama vuosi sitten parilla eurolla hankkimani Bo Diddleyn Rare & Well Donen.

Kysessä on kokoelma, joka ilmeisesti sisältää biisejä miehen eri aikakausilta. En tiedä kuinka hyvin nimi kuvaa sisältöä, sillä vaikken mikään Bo-asiantuntija olekaan niin Heart-O-Matic Love oli kyllä jo ennalta tuttu. Hyvä biisi. Levyn loppupuolelta löytyy kuitenkin kaksi todellista helmeä: Please Mr. Engineer ja I'm High Again. Ensinmainittu taistelee tasaväkisesti parhaan rautatiebiisin tittelistä Youngin Southern Pacificin kanssa ja jälkimmäisen on sanottu enteilevän Black Gladiatorin funkkia. En muuten olekaan kyseistä albumia kuullut eli siihen pitänee sitten seuraavaksi tutustua. Mutta tässä teille nämä kaksi hienoa biisiä kuunneltavaksi.

Ravinteli Bertha

Tälläkään kertaa en kirjoita levystä vaan ravintolakokemuksesta. Emme kovin usein pääse vaimoni kanssa ulos syömään, mutta nyt kun se onnistui päätimme käväistä pitkästä aikaa Berthassa. Kyseessä on melko pieni Tampereen rautatieaseman lähellä sijaitseva paikka. Ravintola kertoo, että heillä juomat ohjaavat ruokalistan kehittelyä ja siksi viinipaketin ottaminen lienee enemmän kuin suositeltavaa. Vaikka kyseessä on ns. fine dining-paikka, ei meininki ole missään nimessä turhantärkeää pönötystä.

Ruokalista on mukavan mutkaton. Alkuruokia, pääruokia ja jälkiruokia on kolme vaihtoehtoa ja niistä on ilmoitettu kolme pääraaka-ainetta. Listan näennäinen yksinkertaisuus helpottaa ainakin itselleni usein ravintola-ateroinnin hankalinta vaihetta eli sen päättämistä mitä aikoo ottaa. Lisäksi ruokalajien yllä leijuva tietty salaperäisyys lisää ruokailuun miellyttävän yllätyselementin. Koskaan ei voi olla ihan varma mitä kokit ovat saaneet herneestä, hauesta ja retiisistä aikaan.

Paikka on pieni ja varaus kannattaa ainakin viikonloppuna tehdä hyvissä ajoin. Tunnelma on upea. Hyvällä maulla valittu jazz soi taustalla juuri sopivalla äänenvoimakkuudella ja ravintolan henkilökunta kertoilee mielenkiintoisia juttuja juomista ja ruuista. Ruokalajit ovat usein yllättäviä: kuka keksi sekoittaa mannapuuroa ja maa-artisokkaa? Tähän asti kaikki ravintolassa maistamani ruoka on kuitenkin ollut todella herkullista ja koinpa kerran sellaisenkin ihmeen, että pääsin maistamaan hyvää tillilihaa. Viinit ovat samaa tasoa ruuan kanssa. Vaikka en varsinaisesti voi väittää viiniasiantuntija olevanikaan, niin käsittääkseni valinnat on myös jossain määrin toteutettu samalla luovalla (positiivisella) hulluudella, joka paistaa läpi koko ravintelin toiminnasta.

Illallinen Berthassa ei tule aivan halvaksi, mutta mielestäni se on jokaisen euron arvoinen kokonaisvaltainen elämys.

 Korkkasin tänään myös toisen Käsityöläisoluen. Saimaan Juomatehtaan Saisonin. Alko kertoo oluen olevan voimakkaasti humaloitu, mutta mielestäni humalointia on juuri sopivasti (aika usein voimakkaasti humaloiduissa on sitä mielestäni hieman liikaa). Kieleni on löytävinään mausta myös kuvattua hedelmäisyyttä. Varsin maistuva olut.

Käsityöläisoluet ovat saapuneet Alkoihin

Kirjoitellaanpa vaihteeksi hieman jostain muustakin kuin musiikista. Vaikka kyllä oluen juonti usein musiikin kuunteluun ainakin minulla liittyy.

Alko on viime vuosina ottanut alkutalvesta valikoimiinsa muutamia pienpanimo-oluita kertaerän. Tänä vuonna oluet ilmestyivät hyllyille tänään ja ainakin viime vuonna esimerkiksi Pyynikin Käsityöläispanimon Presidentti-sahti myytiin aika äkkiä loppuun. Valitettavasti Pyynikki ei ole mukana tänä vuonna, sillä panimolla tapahtui valitettava savuvahinko juuri niihin aikoihin kun Alko valitsi oluitaan tämän vuoden tapahtumaan.

Tänä vuonna en aikaillut vaan säntäsin Alkon apajille heti tuoreeltaan. Parin olutblogin pohjalta olin laatinut ostoslistan, josta ainoastaan Saimaan Juomatehtaan Brewer's Special Saison jäi tänään saamatta. Ehkä saan sen vielä jostain maisteluun kuitenkin hankittua.

Tällä hetkellä lasissani on Laitilan Mississippi Beer höyryolut. Etiketti suosittelee tarjoilemaan tämän 4-7 asteisena, mutta mielestäni maku paranee hieman oluen lämmetessä kun hieman lagermainen hedelmäisyys tulee enemmän esille. Mielenkiintoinen tuttavuus, mutta ei ehkä kuitenkaan mikään aivan uskomaton makunautinto (jollaiseksi luokittelisin esimerkiksi tämän Nøgne Ø Imperial Rye Porterin, jota Alko sai loppuvuodesta pienen erän).

Kaapissa maistelua odottelevat vielä Hiisi Aarni, Maku Savu Porter, Malmgård Barley Wine ja Teerenpeli Notkea nIPA.

The Handsome Family - Singing Bones

Tässä levy, johon en luultavasti olisi törmännyt ilman tv:tä tai tarkemmin sanottuna HBO:n varsin mainiota True Detective-sarjaa. Koko sarja on erittäin tasokkaasti toteutettu, mutta yksi kohokohdista on ehdottomasti alkutekstien mainio tunnari. Päätin pistää Googlen laulamaan ja selvittää mistä moinen mestariteos on peräisin. Esittäjäksi hakukone vasikoi New Mexicossa majaansa pitävän alt-kantribändi The Handsome Familyn. Kyseessä on avioparin ympäille rakentuva bändi, jonka jäsenistö ilmeisesti vaihtelee muutoin kuin ydinkaksikon osalta. Enpä muista aiemmin bändiin törmänneeni, mutta alt-countrysta kyllä pidän.

Vuonna 2003 julkaistu Singing Bones koostuu  kolmestatoista biisistä, joista osa on mielestäni suhteellisen lähellä perinteisempää kantria, mutta osassa päästään yhtä maagisiin tunnelmiin kuin True Detectiven tunnaribiisissä Far From Any Roadissa. Laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Brett Sparksin ääni sopii kyllä tällaiseen musiikkityyliin aivan erinomaisesti. Alustavan kuuntelun pohjalta olen levylle 4 tähteä valmis antamaan, mutta täytyy kyllä kuunnella levy vielä pari kertaa uudestaankin.

Seuraavaksi täytyy kaivaa jostain esiin bändin pari vuotta ennen Singing Bonesia julkaisema Twilight, jonpa pitäisi ilmeisesti olla vähintäänkin yhtä hyvä.