Rateyourmusicissa on kiteytetty The Fallin olemus loistavasti tähän tapaan: "While Curtis and co. turned the misery of living in the grey post-industrial landscape of late '70s/early '80s Manchester inward into self-loathing, M.E.S., and his ever revolving outfit, had a more typically northern, sarcastic and caustic opinion on the world around them, and musically took more from the experimentation of krautrock than the more obvious inspirations of glam and punks mutated offspring that was evident in their peers. M.E.S., as the anti-intelligentsia leader, manages to still bring a biting wit to everything that he spews forth and, despite his rather dictatorship like approach to band management, always manages to have a talented backing outfit around him."
M.E.S viittaa tietysti vanhaan kurttunaamaan Mark E. Smithiin, joka onkin bändin ainoa pysyvä jäsen. Muu bändi menee vaihtoon siinä vaiheessa kun homma alkaa käydä liian ennalta-arvattavaksi. The Fallin on ollut tarkoitus esiintyä Suomessa ainakin pariin otteeseen, mutta toistaiseksi keikat eivät ole toteutuneet. Syksyllä on kuitenkin luvassa jälleen uusi yritys Supermassive-festareilla. Olen nähnyt The Fallin pariin otteeseen ja keikat ovat olleet ehdottomasti näkemisen arvoisia. Mistään greatest hits-kavalkaadista ei voida todellakaan puhua. Tällä kertaa keikka jää kuitenkin osaltani valitettavsti välistä.
Mutta sitten itse asiaan. Kuten useimmat The Fallin levyt, alkaa Live At The Witch Trialskin vahvasti. Kolme ensimmäistä biisiä tekevät selväksi mistä on kyse. Varsinkin Crap Rap 2 latelee kasan totuuksia: "We are the Fall / Northern white crap that talks back / We are not black. Tall. / No boxes for us. / Do not fuck us. / We are frigid stars. /We were spitting, we were snapping 'Cop Out, Cop Out!' / as if from heaven." Valitettavasti sitten seuraavaa väistämätön. No Xmas For John Quaysin punkahtava rypistys ei jaksa innostaa vaan kuulostaa jotenkin ponnettomalta. The Fall näyttää toisen puolensa. Mother-Sister! on jonkin verran parempi, mutta jostain syystä tässä vaiheessa levy alkaa hieman tuntua toistolta. Loppua kohti meno kuitekin taas paranee ja esimerkiksi Industrial Estate ilahduttaa jo selvästi enemmän sydäntäni.
Bonusbiiseistä erityisesti Repetition ja Various Times ovat hyviä. Kakkoslevyn BBC-sessio on mainio (kuten niillä on tapana olla). Liverpoolin vuoden '78 keikka vaikuttaa hyvältä, mutta äänenlaatu on välillä heikohko. Ei kuitenkaan missään nimessä kuuntelukelvoton.
Live At The Witch Trials on hyvä levy, mutta parempaa oli vielä tulossa. Runsaasti. 3,5 tähteä olen levylle valmis antamaan enkä sitä ole poiskaan myymässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti