Blogin päivityksessä on ollut pitkäksi venähtänyt tauko, mutta yritetään jälleen uudestaan. Levyhyllyni lisäksi ajattelin kirjoitella myös näkemistäni keikoista ja muusta mielenkiintoisesta. Aloitetaan viime perjantain keikasta (jolla tällä kertaa oikeasti olin).
Doris ei minulle keikkapaikkana ollutkaan ennestään mitenkään erityisen tuttu. Toki siellä on joskus tullut iltaa vietettyä, mutta hieman hataran muistini mukaan en ole ollut siellä aiemmin keikkaa katsomassa. Nettisivutkin ovat asian suhteen melko vähäsanaiset. Ennakkolippuja ei myöskään ilmeisesti ole saatavilla. Ilahduttavasti monet keikat ovat jo pidemmän aikaa alkaneet ihmisten aikaan, joten Doriksen käytäntö, jossa kahden bändin illoissa soitto alkaa 23.30, tuntui hieman hankalalta. Jaksaako sitä perjantaina muka noin myöhään valvoa?
Pakko oli kuitenkin yrittää. Ensin lapset unille ja sitten pakollisen kahvitankkauksen jälkeen hetkeksi tuttua tapaamaan Tenttiin. Enpä ollutkaan aiemmin huomannut miten hyvät näköalat baarista on Tampereen ytimeen. Sekä näyttävästi valaistut Tullintori, että Tornihotelli näkyvät esteettömästi hieman nuhjuisilta nahkatuoleilta. En oikein tykkää käydä keikoilla yksin, mutta koska en saanut ketään houkuteltua mukaan, rohkaisin mieleni ja lähdin katsomaan tilannetta hieman klo. 23 jälkeen. Mistään ryysiksestä ei vielä siinäkään vaiheessa voinut puhua, mutta katsoin silti parhaaksi astella sisään Dorikseen.
Paikka olikin jo suhteellisen täynnä. Lava oli ylätason baaritiskin toisessa päädyssä, mikä teki tunnelmasta suomalaisittain melko ahtaan. Lokit olivat juuri aloittelemassa ja ehdin juuri ostaa oluen ennen kuin soitto alkoi. Ihan hyvää indierokkia ja erityisesti ilahduin biisistä, jossa tapailtiin jonkun Neil Youngin biisin väliosaa. En vaan saanut päähäni minkä. Samaa asiaa näyttivät pohtivan myös edessäni seisoneet Räjäyttäjät-yhtyeen kitaristi ja basisti. Seuraavana aamuna sain päähäni myös Youngin biisin: Words.
Litku Klemetti ja Tuntematon Numero olivat kuitenkin se juttu, miksi olin päättänyt uhmata jatkuvasti päälle painavaa univelkaa ja raahautua paikalle aikaan, jolloin normaalisti olen jo sikeästi nukkumassa. Kävin arpomassa baarin suppeasti valikoimasta vielä toisen pullo-oluen ja päätin asettua ahtauden uhallakin hieman lähemmäs lavaa. Bändillä näytti alkuun olevan jonkinlaista pientä soundiongelmaa, mutta lopulta lauantain puolella soitto pääsi alkamaan.
Keikan alusta mieleeni tulivat lähimpinä vertailukohteina suomalaisen tee-se-itse-Velvet Underground-rokin bändit
eli lähinnä Noitalinna Huraa ja 22 Pistepirkko. Mielikuvaa vahvistavat ehkä myös VU:n banaanilevyn takannen kuvaa muistuttaneet psykedeeliset valot. Jossain kolmannen/neljännen biisin kohdalla tunnelma kuitenkin
vähän lässähti. Bändi taisi soittaa uudempia biisejä ja tunkeuduin baaritiskille ostamaan vielä yhden lonkeron. Takaisin paikalleni palatessani luulin hetken astuneeni jonkun varpaille ja olin jo pyytämässä anteeksi, kun huomasin, että kyseessä olikin lattiassa kulkenut lista. Touhuni saattoi ehkä näyttää sivullisista hieman oudolta, vaikka tuskinpa sitä kukaan huomasi...
Litkulla ja kumppaneilla
olisi minusta ollut keikkasetin verran hyviä/loistavia biisejä, joten mieluummin olisin niitä kuullut. Toki voi olla
niinkin, että artisti itse on kyllästynyt vetämään Horror 15 biisejä,
mutta mieluusti olisin kuullut etenkin sanoitukseltaan varsin
onnistuneen Kimaltavan mekon. Kova meininki loppuu olisi jotenkin
sopinut keikan päätösbiisiksi. Nyt kun noita ei kuultu, niin keikan
henkilökohtaiseksi kohokohdaksi nousi Progetyttö, joka jotenkin tuo
mieleeni omat kokemukseni pikkukaupungin lähes ainoana 60-luvun psykedeliarokista innostuneena poikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti